Huomenna?

 Uskoakseni en ole valmis vielä. Vaikka kuinka tuntuisi että mun aika on jo. Ja vaikka kuinka en jaksaisi enää. Mutta mä yritän. Ihan tosissaan. 

Se olisi elämäni pelastus mutta sitä ei luoja minulle suo.

Olen valmis. Kumpaan vain. Mutta kumpikaan ei tapahdu. Vielä.

Pää täynnä ajatuksia. Yritän taistella niitä vastaan mutta se tuntuu mahdottomalta. Ehkä huomenna herään tervejärkisenä. Ilman näitä. Pakkoajatuksia. Niitä näiden on pakko olla sillä minun ajatuksia nää ei ole.

Täytän tänä vuonna 30v. Haluan vain yhden asian mutta sitä ei kukaan voi minulle antaa. 

Kiitos hei

Oonko valmis jättää kääntämät tätä vikaa korttii

 Vittu mä vihaan tätä elämää. Haluan kuolla. Vittu mä haluan kuolla. Meinasin taas mennä junanraiteille. Mut soitin rakkaalle ja hän puhu mut ympäri. Tää elämä on ihan perseestä. Onneks mulla on mun rakas. Ei oo muuta syytä elää. 

Mul on todella ahdistavia ajatuksia. Esim. ku en oo kotoon ni pelottaa et mun koti syttyy palamaan tai tulee joku vesivahinko. Me oltiin rakkaan kans leffassa perjantaina. Mul meni koko leffa ohi ku mietin vaan mun ajatuksia. Pelotti et jotain pahaa tapahtuu. Ja sit mä mietin kans muita juttuja. En vaan pysty seuraa leffaa. Mä rakastan kolmosen kertotaulua. Mä sitä lasken lähes non stoppina. Leffan aikanakin. Mä mm. keksin et miten isoista luvuista voi tietää et kuuluuko ne kolmosen kertotauluun. Silleen et niitten luvun numeroiden yhteen laskettu summa on jaollinen kolmosella. Eli kokeillaan esim. 325. 3+2+5=10 ei ole kolmosen kertotaulussa, koska 10 ei ole. Ja 324 eli 3+2+4=9 eli 324 kuuluu kolmosen kertotauluun koska 9 kuuluu!! Vittu! Kuin cool?! 

Nää ajatukset valtaa mun pään suurelta osalta päivää. Esim. kun harjaan hampaita ni lasken päässä kolmosen kertotaulua. Välillä häiritsee tv:n kattomista kun lasken sanoja. Ja sit kans parillisuus pakkomielle on muuttunut kolmosen kertotaulu pakkomielteeksi. Välillä. Se riippuu päivästä. Esim. just volumet, rappuset ja tämmöset... Pää täynnä.

Ja sit mulla on semmosia aivan sairaita, väkivaltaisia ajatuksia. Mut niistä ei puhuta. Ne on mun ja mun aivojen välisisä asioita. Mielellään tietenkin luopuisin niistäkin. Haluun niistä eroon mut ne valtaa mun aivot. Haluun ne pois. En oikeesti tiiä, mitä tehdä näitten kanssa.

Ja siis mullahan oli tossa taas semmonen nukkumiskausi. Nukuin yli 12 tuntia vuorokaudessa. Nyt taas en saa unta. Mä nukuin viime yönäkin jostain aamu seiskasta puol kybään.

Riittääkö, että haluan haluta?

 Tä on aivan vitun perseestä. Ku menee hyvin mut en pysty vaan olemaan näin. Haluan kadota. En jaksa olla vahva. Mut on pakko koska en halua että ne pettyy muhun. Ja siis muutenki. Kaikki on hyvin. Miks tuntuu tältä? Haluun viiltää ja vuodattaa pahan veren pois. Vaikka ei sitä edes ole. Eihän? Se on vaan jonkin sortin harha-ajatus. Kyl mä voitan. En ole epätoivoinen. Mulla on hyvät mahikset pärjätä. Voitan.

Elämä vois olla helpompaakin. Mun puolesta. Mut ei. Aina, koko ajan ajatukset karkaa. HALUAN KUOLLA! Kai. Tai sit haluun elää, mutta en näin. 

Ahdistaa. Onko sillä loppu pelissä mitään väliä. Siis sillä, milloin tapan itteni. Vaikka huomenna. EN! Mä haluan elää. Haluan haluta elää. 

Kaikki on niin merkityksetöntä

 On siis niin ahdistava olo ollu koko päivän. Yritän puskee sen läpi. En halua tuntea tunnetta, jolla ei oo mitään syytä. Oon siis K-siskon kanssa maalla isovanhempien luona. Luulis että täällä saa vähän rauhoittua ja rentoutua. Mutta ei, ei koska kyse on minusta. Ärsyttää olla minä. Ahdistaa olla minä. Miksi olen minä? Miks en vois olla joku muu. En jaksa näitä mun tunteita, en sitten yhtään. 

Mul tuli haava sormeen ja sekös triggeröi. Kaiken tän lisäks. En siis kerta kaikkiaan halua olla minä. Haluan kuolla. Mä oikeesti mietin taas, että mikä vitun itu täs on?? Siis tässä elämässä. Miettikää nyt. Millään ei loppupeleissä oo mitään vitun merkitystä. Me tehään juttuja joista nautitaan, kuten laulaminen mun kohdalla. Mutta miks? Mihin se vaikuttaa pitkäl tähtäimel. Eli oonko valmis näkemään vaivaa, että voin tehdä juttuja hetken mielihyvän takia. Ja siis miks me edes halutaan tuntea sitä mielihyvää? Mitä se mihinkään vaikuttaa. Vaikka koko elämä olis täydellistä, ja aina olis hyvä olla. NI MITÄ VITUN SIT?! Mikä sen tarkoitus on? Ei mee mun jakeluun... 

Juu. Mut siis mul menee nyt ihan hyvin, mut silti en tiiä mikä tän kaiken tarkotus on. Äiti aina sanoo, että elämän tarkotus on valmistautua taivaalliseen elämään. Mut mitäs sitte.. Ku ollaan siel taivaassa. Mitä sitten? Mitä niin erityistä siellä tapahtuu et se olis jotenki merktisevää. En tiiä saako kukaan tästä kiinni mut musta tä vaan tuntuu niin turhalta................... Mut helvettiin en halua joutua. 

Mua jännittää tää kaikki. Psykologiset tutkimukset, uus diagnoosi, traumaterapia, tukihenkilö, syksy ja talven tulo. Mä siis vihaan talves eniten sitä et en uskalla ajaa autolla. Ja en voi siis niinku erakoituakaan. Pakko ainakin kaupas käydä. Jos se ällötys ei koko ajan tulis jostain esille, oikeesti tai harhana tai että luulin että se oli se, ni mä menisin kävellen. Ei mul ees oo pitkä matka minnekkään, mut kun ei.. Se ei vaan onnistu. Oon luuseri..

Oikeesti. Mä haluun vaan kuolla. Millään ei oo mitään välii.. Kui en vois vaan hävitä pois. Tuntuu oudolta ajatella näin, koska mulla menny nyt niin hyvin. Tunnistan tunteet ja tunnen niitä, hyvät ja toimivat ahdistuksenhallintakeinot, ei viiltelyy tai muutakaan itsenivahingoittamista pitkiin aikoihin, haaveita tulevasta, harhat vähentyny ja neutraalimpeja... jne. Mut jotenki tää vaan tuntuu niin turhalta. TURHALTA!!! Ei mitään merkitystä.

Tää on tätä. Ahdistaa.. On ahdistanu keskiviikosta asti. Mua pelottaa et oon unohtanut jotain. Haluan vaan pois tästä ahdistuksesta. Helpoin tapa olis vaan itsemurha. Mut en halua, vai haluanko? Haluan. 

Selviinkö huomiseen?

 Soitin osastolle. Juttelin hetken hoitajan kanssa. Se auttoi hetkeksi. Nyt taas ihan hirvee olo. Tekis mieli viiltää. Mut en aio. Miks tän pitää olla tällaista taistelua. Joka ilta sama juttu. Ahdistaa niin että henki salpaantuu. En pysty olee.

Oltiin k-siskon kanssa isovanhemmil pe-su. Mua ahdisti siel koko ajan mut yritin esittää et kaikki on hyvin. Varsinkin illat hankalia. Mä vaan paruin illat ku ahdisti. Tarviin traumaterapiaa. Pian. 

Nyt oon yksin porukoil ku ne on reissussa. Tää ahdistus on ihan sietämätöntä. Vittu.

Onneks aspan hoitaja M tulee taas huomenna.

Pakko yrittää selvitä elos huomiseen. Tekis mieli vittu vetää kourllinen lääkkeitä. Nukahtaa ja ehkä ei koskaan herätä. Kunpa mulla olis voimii tappaa itteni. En vaan pysty siihen. Oon liian heikko. Ehkä huomenna. Ei mul oo enää mitään annettavana tälle maailmalle. Oon jo ylittäny parasta ennen merkinnän. On siis mun aika häipyä.

Vittu kun ahdistaa. Ne huutaa. Ne ei jätä mua koskaan rauhaan. Ne huutaa ja kun on pakko totella. Mun pään sisällä on kauhee taistelu. Oon paha ihminen. Tää tekstiki on aivan vitun sekava. En tiiä mitä tehdä. Olisko terän aika? Alhaalla on yks sheiveri. Se vaan paskaks ja ranteet auki.

Ei, ei ja ei. Mä taistelen. Onneks M tulee huomen. Sen täytyy auttaa mua! Se osaa! 

Auttakaa mua

 Ahdistaa, itkettää. Vaikee olla. En pysty tähän. Tarviin terapiaa. Äkkii. Ennen ku mul ei oo enää muuta vaihtoehtoa ku kuolema. Tai siis itsemurha. On vaan niin paha olla. Alkaa olla taputellut nä mun elinpäivät. Jos tä ei etene pian ni tapan itteni. Ennen ku on liian myöhäistä. Mä tiiän mitä mä tarkotan mut kukaan, siis kukaan, muu ei tiedä.

Kunpa saisin pian apua. 

Selviänköhän?

 Tekis niin mieli viinaa. Pää täyteen. Vittu. En voi. En enää. En voi viiltääkkään. Pitäiskö vetää lääkkeitä. Kauhee stressi. Hemmetti. Sekin vihaa mua. Niinku mäkin. Mitä hittoo mä teen? Ei oo mitään enää tehtävissä. Paitsi voisin tappaa itteni. Silleenhän tää selvis. Ku kaikki loppuis. Helvetti. Kumpa uskaltaisin tappaa itteni. Mut en uskalla. Olis mul yks hyvä keino. Mut se nyt saa muhia mietintämyssyssä. Ehkä joskus. 

Mikä mä oon?

 Se on rikki sisältä.

Mua sattuu. Tosi kovin. En tiiä pystynkö tähän. Mut kai mun on pakko. Koska mä olen ihminen... kai? Vai olenko? Jos just sen takia mua sattuu ku en oo ihminen. Enhän mä osaa olla. 

Pitäis jaksaa elää viel tänään. Mut en mä pysty kai sittenkään. En tiiä itekkään mistä puhun. Tai siis kirjoitan. Koska pää on täynnä paskaa. Tekis mieli vaan nukkuu pois. Ei enää tarttis herää uuteen aamuun. 

Emmä jaksa. En jaksa kantaa huolta itsestäni. Parempi olis vaan olla olematta kuitenki. Loppujen lopuks se on se mihin mä kai pystyn. Tai sitten en. Ihan sama.

To kill or not to kill

 Pitäiskö mennä tyhjentää lääkekaappi. Oon niin valmis lähtemään. En jaksa enää elää. Mun on pakko kuolla. En pysty tähän. Hymyilen kyllä. Koska on pakko. Mutta samalla olen kuollut sisältä. En vittu jaksa enää. En oikeesti jaksa. Kulkeeko junat yöllä? Voisin mennä junan alle. Tiiän jo paikan. Mut satuttaisko se äitiä? Äiti on oikeestaan ainoo syy täl hetkel miks en tapa itteeni. Emmä tääl mua varten oo. Todellakaan. 

VITTU MÄ EN JAKSA ENÄÄ!!

Voin huonosti. Jumala ei kuuntele mua. Mä en enää tunne itteeni. Itken koko ajan. Yritän tukahduttaa kyyneleet naurun taakse. Äänet ei jätä rauhaan. En pysty. Oikeesti. Mä vihaan tätä vitun elämää. Toivottavasti saan tänä iltana voimaa tappaa itteni. Vaikka ottaa lääkkeitä ja viiltää ranteet auki. Tuol on vissii yks sheiveri.  En voi. Haluun olla äitin kans mun vikat päivät. Ja äitil on nyt vapaata töistä joten katotaan miten ens viikol käy. 

Ei mul kai muuta. Ahdistaa niin vitusti. 

Isä ota mut jo kotiin. On mun aika astua sisään taivaan porteista. Haluan kotiin. Sun luokse. 

Ne sanoo että mä joudun helvettiin

 Pelottaa nukahtaa tänä yönä. Ne sanoo että mä kuolen.. tosin en sit kyl tiiä et onko se hyvä vai huono juttu. Tä on ollu tosi rankka päivä. Ne huutaa taas kovin. Jos olisin jääny tänään omaan kotiin ni olisin varmasti tappanut itteni. Mut aspan hoitaja M ei jättänyt mua yksin vaan soitti äitille. En oikeen muista siit käynnistä paljoo...

On levoton olo. Ne sanoo että joudun helvettiin. Haluun kuolla mut en joutua helvettiin. 

Oonko sekopää? 

Mikä siinä maksaa?

Mikä on tän elämän tarkotus?

Kärsimyskö, vaiko uusien asioiden saavutus?

Miks tän pitää olla niin helvetin vaikeeta?

Toisii satutetaan ilman aihetta.

Tahdon jo päättää mun elämän.

Voimia tarviin siihen enemmän. 

Voimat loppuneet kokonaan,

kai sitä vois laittaa ittes jojoon vaan.

Eihän täs oo mitään järkee,

vaik tiiän et oon monelle tärkee.

Haluun sulkee silmät ja vaipuu ikiuneen.

Taivaan porteilla Jeesus kutsuu mut luokseen tulee.

Haluun kuolla. Melkein enemmän kuin koskaan. Oon jo valmis. Täysin valmis, menee taivaan kotiin. Hitto. Mut miten mä teen sen. Niin että se ei voi epäonnistua. Junan alle? Tiiän jo paikankin että missä. Hitto kun haluun vaan kuolla. Mul on paha olla vaikka en tuokkaan sitä esille kauheen usein...

Sattuu. Sattuu niin vitusti. 

Voisinpa vaan sanoo hyvästi..

Itkettää, vaiks samalla ei..

 Tiiän. Kyl mäkin vihaan mua. Mut pitääks se näyttää noin selkeästi.. Mul on kylmä. Varpaat jäässä. Toivottavasti ei sada lunta huomenna. Tai räntää. 

Ens viikol on intervallijakso. Pääsee vähän lepäämään. Ei tarvii pariin päivään miettii oikeestaan mitään. Ruoatki tulee valmiina tarjottimella. Toivon että saan kivat huone kaverit. 

Huomen kotikäynti... kai? Vai pitääkö mun mennä aspatalolle jakaa lääkkeet? En mene. Ahdistaa jo valmiiks koko ajatus. En mene.. kui oon tämmönen luuseri joka ei pysty mihinkään. Harmittaa. Mut ei voi mitään. Mä oon tämmönen. Luuseri isolla ällällä. 

Tekee taas mieli viiltää. Ja siis miks ei? Mä oon niin paha ihminen että ansaitsen sen. Ja lisäksi se tuo hallinnan tunnetta. Ikävöin sitä. Verta, kipua. Sitä tunnetta ku viileä terä koskee ihoa. Vittu mä kaipaan sitä. Mut en voi. Koska lupasin äitille. 

Oikeesti. Tekis mieli vetää dosetillinen lääkkeitä. Ja nukkuu pois. En jaksa tätä enää. Ei tä tästä mihinkään muutu. Oon niin paha että joudun helvettiin joka tapauksessa. Joten miksen voi vaan nopeuttaa sitä tapahtumaa ja tappaa itteni. 

On vaikee selittää tätä tunnetta. Oon vaan niin epätoivonen. En pysty. En jaksa. Tappakaa Mut.

Mikä mua riivaa,

olenko vaan niin huono.

Eikä mua voi auttaa,

sais mut jo korjaa kuolo.

Liikaa paskaa pääs,

en enää kestä.

Yksin vaan mä jään,

ei jälkeekään elämästä.

Vittu ku vois vaan ampuu,

aivot pihalle päästä.

Jälkeenpäin ei voi katuu,

ei tuu enää hyvää tästä.

Miks mun piti syntyy...

Paskaa. Itsemurha-ajatuksia

 Mul on taas voimakkaita itsemurha ajatuksia. Miten pääsen näistä eroon. Ahdistaa. Haluisin vaan kuolla pois. Miks mun piti syntyä? Vois hakee kylppäristä sheiverin ja rikkoo sen. Viiltää terällä ranteet auki ja nukahtaa ikiuneen. Vois myös tyhjentää lääkekaapin. Kyl siit varmaan riittää kuolemiseen saakka. Ehkä huomenna.

Poliisiauton kyydissä

 En oo varmaan kertonu tääl siitä ku viime syksynä jouduin poliisiauton taakse kyytiin. Olin siis sillon osastolla. En nyt tarkalleen muista mitä siin tapahtu mut muistan että olin ulkona L-mieshoitajan kanssa koska mul ei ollu vapaakävelyy. Lähin kävelee märystä kohti moottoritiesiltaa. Siis silta jonka alla menee moottoritie.

L yritti kysellä minne oon matkalla. En vastannu. Sitte L soitti osastolle ja siel käskettiin soittamaan poliisille. Pysähdyin sillalla. Nousin korotuksen päälle. L veti mut alas siitä. Yritin uudelleen monta kertaa mut koko ajan se veti mut alas ja yritti jotain vissiin puhuu mul. Sit tuli poliisi. 

En muista miten mut jotenki päädyin sinne poliisiautoon. Se oli tosi ahdas. Pää osu kattoon. Sit me ajettiin takas märyyn osastolle. 

Ja oon siis monesti ollu poliisin kans tekemisis mut tää oli eka kerta ku olin poliisiautossa.

Nyt oon harhoissani. Vaikee jatkaa kirjottamista. Kello tulee viis ja oon viel hereil.

Selviinköhän huomiseen

 Ahdistaa. On ihan kauhee olo. Mitä mä teen. 

Intervalli jakso tuli ja meni. Lääkitystä kevennettiin. 

Eilen leikkasin sämpylää auki. Vahingossa viilsin pienen haavan käteen. Se triggeröi mua pahasti. Mul tuli heti semmonen olo et tarvii viiltää. Viestittelin äitin kanssa siitä ja se mieliteko katos ihan hyvin. Onneksi.

Oon nyt kolmisen viikkoo nukkunu huonosti. Toivottavasti en pian oo taas osastolla pitkää jaksoa. Seuraava intervalli on 1.-5.3. On mulla kriisipaikka siel p5:lla. Mut en oo menos sinne kyllä. Pakko pärjätä.

Huomenna tulee 10 vuotta raiskauksesta. Voi olla et jo senki takii ahdistaa. Ja painajaiset ja flashbackit voimistunu tässä samalla. AHDISTAA! VITTU KU AHDISTAA. TAPPAKAA MUT! 

What should I do? 

Haluun vaan pois. Taivaaseen Isän luokse. Taivaan-Isän luokse. 

En viiltele enää. Mul on tullu siihen tilalle toinen itseäni vahingoittava käyttäytyminen. Mut siit en aio jutella koskaan kenellekään. Se ei tavallaan oo itseni satuttamista. Mut tavallaan se on sitäkin...

En kestä tätä pahaa oloa. N ja V ei vastaa mun viesteihin. Sekin harmittaa. Ei mitään syytä kertoneet että miks jättävät vastaamatta mun viesteihin. Mut kai se on ihan yks hailee. 

Kuuntelen chiliä musaa mut sekään ei auta.

Narun jatkeeks? Kuula kalloon? Lääkkeitä naamaan? Junan alle?

Jotain JA PIAN. 

Kiitos hei. 

Take me home

Oon valmis kuolemaan. Rakas taivaallinen Isä. Ota mut jo taivaan kotiin. Miten mä teen sen? Miten pääsen sun luokse. Mä tiiän et lupasin itselleni että katon sen viimeisen kortin eli traumaterapian. Mut en tiiä pystynkö siihen. Jos mut olis tänään päästetty ulos ni en olis täs enää..

Se mies käy täällä

Nyt on taas semmonen olo et tekis mieli kuolla. Äänetkin huutaa. Pitäis päästä ulos. Täällä sairaalassa se ei onnistu. 

Se mies käy täällä välillä yöllä. Se raiskaa mua. Se sattuu ihan vitusti. Ja parina yönä on tullu vertakin virtsan mukana. Ja sille ei oo mitään muuta selitystä ku se et se mies käy tääl. Sitä voi olla vaikee ymmärtää jos ei koe tätä samaa.  Voi kuulostaa oudolta et mä kuulen, tunnen ja haistan sen miehen mutten nää sitä. Se tekee sitä telepaattisesti. Se ei varsinaisesti oo tääl vaikka sit onkin. Kukaan ei usko. Tai sit kaikki on mua vastaan ja on mukana täs kipu hommassa. Et niil on joku laite jonka kautta se telepaattinen yhteys on mahdollista.

Ja sit toinen juttu. Yks hoitaja E yrittää mut saada mut muuttaa johonki tuettuun palveluasumiseen. Kato ku muutan. E:n mielestä käyn liian usein osastolla. Että en pysty asumaan yksin. Mut se on onneksi vaan sen yhen hoitajan mielipide.  Lääkärikään ei varmaan oo sitä mieltä..

Ei mee kauheen hyvin

 Oon ollu nyt osastolla 5-6viikkoo. On taas ehtiny tapahtuu kaikenlaista. Join taas käsidesii ku halusin hetkeksi eroon ajatuksista. Puhalsin 0.7promillee. Muistaakseni. Ja sit jouduin erkkaan joistain syystä.

Ja sit oli yks semmonen tapaus että lähin hoitajan kanssa ulos ku ne ei päästä mua yksin ku on niin paljon itsemurha-ajatuksia. Ni kuitenki. Lähin sen mies puolisen hoitaja L:n kanssa ulos. Mul oli selkeä päämäärä mielessä. Se moottoritien silta. Puoles välis matkaa sanoin L:lle et: sä voit nyt lähtee. Se oli vähän ihmeissään mut tuli mun perässä ja mä kiihdytin vauhtia. Sit se sano et: Sandra, jutellaan nyt hetki. Mä sanoin että: kohta. Sit oltiin sillan kohdalla ja sanoin että nyt voidaan jutella. Nousin korkkeellee seisoo ja yritin nousta kaiteen päälle mut L esti mua. Se oli jo soittanu poliiseille.  Sit L piti mua kiinni kunnes poliisi tuli. Mä änkeydyin sinne poliisiauton takaosaan. Ja sit takas osastolle. 

Unettomuus on vieläkin jatkunut. Herään joka vitun yö painajaisiin. Oli itseasiassa kaks yötä ku ei ollu painajaisia ja mä nuolasin ennen ku tipahti ku viime yönä taas painajaisia. Mun pitäs päästä semmoseen ihme uni tutkimukseen. Sekin vähän jännittää. 

Oon käyny kotilomil mut ne on todettu olevan liian raskaita. Kun pitää esittää et kaikki on hyvin. Äitille ei tarvi esittää mitään. Sen kanssa saa olla oma itsensä. Mä rakastan äitii yli kaiken. Sen takia mä oon päättänyt lopettaa viiltelynki. Heitin "symboliveitsen" pois. Eli nyt oon valmis lopettaa viiltelyn. 

Tääl kuntoutusosastolla on ihan kivoi hoitajia nyt ku oon tottunut. Erityisesti yks M. Sen kanssa on helppo puhuu ja se tietää ne oikeet sanat mitä sanoa. Mä itseasiassa kirjoitin M:lle runon viime keväänä:

En oo viel kauaa sua tuntenu,

mut tää hetkikin sen jo mulle kertoo.

Suhun voi luottaa.

Sä ymmärrät, 

tai ainakin yrität ymmärtää.

Muuta en kaipaakaan. 

Vain jonkun joka kuuntelee.

Jonkun joka on läsnä,

jonkun joka välittää.

Susta huokuva hyvyys,

tekee mulle levollisen olon.

Et tuomitse mua,

vaikka teen välillä tyhmästi.

Oot valinnut oikean ammatin.

Kiitos kun autat mua.

Ja sit asiasta kukkaruukkuun. Vai pitäiskö sanoo lääkepurkkiin. Mun menee ihan törkeen paljon lääkkkeitä: abilify maintena, truxal, deprakine, lito, opamox, serenase, diapam, leponex, tenox + metforem ja spartofer

Pitäis saada karsittua mut mua pelottaa et joudun olee tääl viel pitkäänkin jos niit pitää laskee silleen pikkuhiljaa. Ja muutenki on vähän ristiriitanen olo siitä et haluun jo kotiin mut en tiiä pärjäänkö siellä.

Ja sit kaiken tän lisäks mua stressaa se ku mul on rinnan alla kyhmy. Kukaan ei tiedä mikä se on. On tehty lähete ultraan. Mut mä oon prioriteeteissä aina se viimeinen. Mä varmaan kuolen johonki rintakasvaimeen ennen ku pääsen siihen tutkimukseen.

Eikä siinäkään vielä kaikki. Mun aspan omahoitaja häippäs. Se oli niin ihana ja täydellinen hoitaja. Kui just sen piti lähtee. Nytkin itken ku kirjoitan tätä. Piirsin kuvan sille:

Sydämen sisään kirjotin YOU ARE FULL OF LOVE

Kuolenko

 Ne haluu et mä tapan itteni. En oo nukkunu kunnol melkeen kuukauteen. 

Ne koko ajan sanoo sitä mulle. Että mun pitää tappaa itteni. Ehkä on mun aika lähteä. En tiiä.

Kyl mäkin vihaan mua

Tääl on liian kylmä.

En jaksa enää taistella.

En odota ensi yötä.

Ne on täynnä painajaisia.

Mua sattuu, joka yö.

Päivälläkin äänii.

On todellakin työ

Olla tottelemat käskyi jäisii.

Viillä, vedä lääkkeit.

Tapa ittes, tapa ittes.

Kuka sua tartteis.

Lähe menee sitte, menee sitte.

Ehkä huomenna saan voimaa.

Tehä sen vihdoin.

Kohdata Jumalan taivaan.

Ja laittaa oven kii.