Juu.. olin taas osastolla pari viikkoo. Pääsin tiistaina pois. Onneks.... siel on ihan paskaa!
En pitkään aikaan oo uskaltanu kirjottaa tänne koska oon pelänny...oon pelänny kaikkee. Kerron nyt koko tarinan...
Mul alko joulun ja uudenvuoden aikoihin tulee outoja ajatuksia. Että mua seurataan ja vainotaan. Olin kotonani vankilassa koska aattelin että oon vaarassa jos astun ulos. Mut kotonakin oli turvaton olo. Kuvittelin että mun kotona oli kameroita ja salakuuntelulaitteita. En tiiä pitääkö mun nyt kirjottaa imperfektissä vai preesenssissä koska en oo varma enää mihin uskon. Siitä lisää myöhemmin.
Sitte kuntoutuskodin T alko huolestua musta ku olin kotonani vaan pimees tekemät mitään. En tännekkään uskaltanu kirjottaa ku pelkäsin et ne lukee tätäkin ne vakoojat. Sitte alko huolestuu polin työntekijä ja äitiki. Pää oli täynnä ääniä ja ahdisti ja oli muutenki paska olo.
Sit yks päivä mun oveen koputettiin. "Avaa ovi Sandra. Täällä on ambulanssi" En avannu ovea. Olin ihan hämmästyny. Kukaan ei ollu varottanu. T:llä on avaimet meijän kaikkien koteihin joten hetken päästä ne oliki jo mun eteises ne ambulanssi hoitajat. "Tuuksä Sandra meidän mukaan. Sun pitäis tavata lääkäriä että vois tehä arvion että tarviitko osasto hoitoa." Mua vitutti ihan sikana. Olin ihan sairaudentunnoton ja suorastaan ihmettelin että lääkärit puuttuu mun eloon ku en ollu edes mitenkään sairas. "Juu kiitos mutta en tarvii ambulanssi kyytiä mihinkään. Voitte lähteä" "Selvä! Katotaan sit mil kyydil sä lähet", se vastas. Kuulin vielä ku kuntoutuskodin omahoitaja T sano lanssi kuskeille: "No tää oli varmaan ihan odotettavissa" ja sit ne lähti.
Mä aattelin et ne oli jättäny mut rauhaan mut sit joku parin tunnin päästä ku katoin oven ikkunasta ulos ni se vitun lanssi oli siel yhä. Kohta kuulu kova koputus. "Poliisista! Avaa ovi!" En avanu vaan asetuin vaan sohval istumaan. Sit ne tuli taas T:n avaimil sisään. Poliisit oli tosi vittumaisia. Mä luulin että ne kuuluu niihin vakoojiin. Sanoin:"Te ootte kaikki mukana tässä!" Se ei vissiin käsittäny mitä tarkotin koska se vastas: "No niin ollaan kuule" Se luuli et mä tarkotin et ne on mukana viemäs mua ossalle.
Sit pollarit ja lanssi kuskit venaili mua ja T:kin oli siel mun luona. "Mitä vittuu T! Mitä tää oikeen meinaa?!", mä huusin T:lle. Poliisi sano: "Nyt puet noi kengät jalkaan!" "En pue", mä huusin. "Mä en oo menos mihinkään!! En tarvii sairaala hoitoo!" Sit poliisi otti mun kengät ja sano: "Mä en jaksa pukee sua kun mul on ihan tarpeeks puettavaa kotonaki ku on lapsia." Siinä sitte jonki aikaa kamppailtiin ja sit kuitenki puin kengät jalkaan. Poliisit nosti mut väkisin ylös sohvalta ja alkoivat raahata mua ulos. "Irti musta!", mä huusin. "Mehän pidetään susta kiinni jos meijän täytyy" Se tuntu pahalta. Tuli pakokauhu suorastaan. Kehon kontrollin menettäminen. Sit kävelin lanssi hoitajien ja poliisien saattelemana ulos mun asunnolta. Huusin T:lle: "Mä vihaan sua!" "Jaaha", T vastas. Mua jälkeen päin harmittaa et sanoin niin koska ei T:llä oikeen ollu vaihtoehtoja.
Ajettiin sit päivystykseen. Poliisi oli kyydis ambulanssis. Sit mut saatettiin odottaa käytävälle ja mun viereen tuli sairaalan vartija. Se seiso joku kolme tuntii mun vieres ku odotin et pääsen lääkärin juttusille. Kerran mä vaan lähin menee ja se tuli estämään mua. "Mennääs takasin tonne istumaan, vai?" Mä vaan kävelin sen ohi ja se tuli taas estämään mua. "Mennäänkö nyt takas tonne, vai?" Se sano joka lauseen jälkeen "vai". Teki mieli vastaa sille että "EI!" Siin sit hetki intettiin ja sit se ei oikeen antanu mul muita vaihtoehtoja ku palaa takas käytäväl odottamaan. Venailtiin ja venailtiin. Sitte vihdoin pääsin lääkärille. Olin ihan varma että pääsisin kotiin ilman sairaalajaksoa koska olin niin sairaudentunnoton. En voinu käsittää et miten mun oli pitäny tulla ees päivystykseen. Ku kaikki mitä kerroin oli totta. Mua vainotaan ja seuraillaan satelliiteilla ja kameroilla ja salakuuntelulaitteil. Äänet kertos siitä ja äänet käski myös satuttaa itteeni. Mä kerroin lapsuusajasta tutulle päivystävälle lääkärille kaiken ja se soitti viel äitillekkin ja äiti puolsi sairaalaa. Sit se soitti osastolle ja koht mul tultiin ilmottaa et meen akuutti psykoosi osastolle arvioitavaksi. Sanoin etten halua, en tarvi enkä aio mennä sinne. Sitte päivystävä lääkäri sano että mä meen sinne joka tapauksessa. Että jos en mee itte lanssin kyytiin ni ne laittaa taas virka-apu pyynnön ja poliisit tulis taas. No mä sit suostuin ja matka kohti osastos alkoi.... taas...
Tapasin osastolla päivystävän lääkärin jonka satuin tuntemaan sähköhoidoista. En muista siitä palaverista muuta ku et jouduin jäämään tarkkailujaksolle. Olin tosi pysähtyny ja se juttutuokio jäi lyhyeen. Asetuin sinne sitte. Menin vissiin suoraan nukkumaan.
En viikkoon uskaltanu tulla pois huoneesta muutaku vessaan ja hakee lääkkeet. Joskus harvoin kävin syömäs ja lääkärii tapaamassa. Äänet sano et ne tulee hakee mua jos poistun huoneesta. Tarkkailujakson aikana lääkäriä pitää nähä päivittäin. Tapaamisilla mä vaan ihmettelin et miten mä ees olin siel ku mun pelot ei liittyny mun sairauteen vaan kaikki se oli täyttä totta. Kaikki ne kamerat sun muut. Kerroin että musta tuntuu että en ole ihminen ja siks ne on mun perässä. Ja kerroin että ne uhkas tulla hakee mua jos poistun huoneesta. "Ketkä 'ne'?", lääkäri kysy. Kerroin että sitä ei saa sanoa. Se laukasee jonku hälyttimen jos sen sanoo ja mä en halunnu ottaa mitään riskejä.
No neljän päivän jälkeen mul ilmotettiin et joudun jäämään pakkohoitoon. Koko ajan olo vaan paheni. Sit äänet alko sanoo et mun pitää tappaa itteni tai ne satuttaa mun perhettä. Se alko tiistaina ja ne anto mul perjantaihin asti aikaa. No mä sit koitin tukehduttaa itteeni muovipussilla. Opiskelija keskeytti mut ja meni hakee hoitajat paikalle. Ne sano että nyt pitää ottaa lääkettä tai ne pistää väkisin injektiol pakaraan. Se on ihan vitun tuttuu. Mut mä en mielestäni tarvinnu lääkettä joten taistelin vastaan. En ottanu suun kautta ja pyristelin vastaan ku ne laitto injektioo. Sit ne lähti pois. Mä otin mun hupparin ja sidoin hihan kaulan ympärille. Halusin kuolla koska kuvittelin sen pelastavan mun perheen. Kiristin sitä ja hengittäminen alko vaikeutuu. Taas mut keskeytettiin ja sain lisää pakkolääkettä. En muisya muuta siitä illasta.
Seuraava päivä oli vähintään yhtä paha. Menin vessaan ja yritin kuristautua suihkuletkuun. Hoitaja löysi mut sieltä ja pyys apua paikalle. Mut raahattiin pois vessasta ja vessan ovet lukkoon. Sit menin mun huoneeseen ja otin jonku puseron taas ja yritin kuristautua siihen. Taas joku änki paikalle. Ja uhattiin taas injektiol jos en lopeta. Ne vei kaikki mun tavarat pois. Kaikki vaatteet ja kaikki. No mä sit otin tyynyn pois tyynyliinan sisältä ja sidoin sen tiukalle kaulan ympärille. Vähän ajan päästä joku hoitaja tuli kattoo mun vointii ja näki tyynyliinan mun kaulan ympäril. Ekaa kertaa mä pyristelin vastaan ku T hoitaja yritti ottaa sitä pois. "E! Tuu auttaa! Sandra ei anna mun ottaa tätä pois" No se sit sai otettuu sen pois ja sit tuli injektio. Taistelin taas vastaan mutta turhaan. Sitte ne vei pois kaikki lakanat ja puhuivat keskenään että pitäiskö mut laittaa "koppiin". Sitte mä juttelin hetken T hoitajan kanssa. Sain kerrottuu sille että mun perhe kuolee hos en tapa itteeni. Se yritti selittää et se on harhaa mut mä en uskonu. No se sit lähti pois mun huoneesta ja mä menin hakee roskiksesta pussin ja yritin tukehduttaa itteni sillä. Taaas hoitaja pamahti paikalle ja sit tuli siirto kevyteristykseen. Siel on valvontakamera joten ei voinu oikeen tehä mitään....
Seuraavana aamuna epätoivoksissani kuitenki repisin aluslakanan irti sängystä ja aloin sitoo sitä kaulan ympärille. Heti tuli joku paikalle. Kai olivat nähneet monitorista mitä sielä tapahtu. E tuli vaan jotain avautuu mul ja lähti. Sit mä koitin uudestaan ja sit hoitajat tuli ottaa taas kaikki lakanat pois.
Noooh.... sitte tuli hone ja siel lääkäri taas kysy et keitä on 'ne'. Mä sanoin taas että sitä ei voi kertoo.
Pikkuhiljaa alko kuitenki vointi paranee ja uskalsin olla pois huoneesta ja en enää yrittäny tappaa itteeni. Pääsin päivälomille viikonloppuna ja kaikki meni tosi hyvin. Sit maanantaina sanoin et voisin jo mennä kokonaan kotiin. Hone sovittiin tiistaiks ja mä olin jo päättäny et aion päästä pois. Hoitajat vihjaili et todennäkösesti pääsenki pois. Ilmotin sit jo perheelle et pääsen huomen pois. Sit koitti se kauan odotettu hone ja siel sovittiin kuin sovittiinkin että pääsen pois. Mut mä valehtelin. Sanoin että äänet on vähentyny ja että en enää usko että mua seurataan. "No sittenhän sä voit kertoa että keitä 'ne' on?" Mietin hiljaa hetken. Ahdisti. En tienny mitä tulis tapahtumaan jos sanon sen mut samal mun oli pakko päästä pois sairaalasta. "Juu", mä sanoin, nielasin ja melkeen kuiskasin: "CIA" Mitään ei tapahtunu... ainakaan vielä... "Joo, ei sua kukaan seuraa. Se oli vaan harhaa", lääkäri sanoi.
Sit se alko kyselee mun koirasta. Et kui Nelli ei asu enää mun luona. Mä kerroin ihan rehellisesti että se johtuu siitä että en pysty lenkittää sitä ku en uskalla liikkuu mun asunnon alueella koska oon nähny raiskaajaa useesti sielä päin. Hoitaja ja lääkäri ihmetteli että en päivälläkään uskalla liikkuu ulkona yksin. En viittiny kertoo että avopuolella mul oltiin sanottu syksyn honessa et mul on todennäkösesti PTSD. Hyvä etteivät ruvenneet syyllistämään mua siitä. Että oon joku pelkuri paska. Ihan sama....
Pääsin kuitenki pois ja nyt oon porukoilla ja sunnuntaina omaan kotiin.... vähän jännittää et alkaako nää pelot taas kasvaa. En halu sairaalaan. Mä yhä uskon et mua seurataan mut en anna sen niin paljoo vaikuttaa mun elämään. Äänetki on melkeen jatkuvia. Vituttaa.
Ja sit on yks tositosi raskas asia joka painaa mieltä mut siitä ei saa puhuu. Siihen ei liity muita ku mä. Mut en voi ees tänne kirjottaa siitä. Kukaan ei tiiä siitä. Tåä on ihan vitun uuvuttavaa.
Sori kilometripostaus. Mut halusin jakaa tän.
