Itkiskö vähän lisää?

Nyt se sit loppu.. Eilen oli viimenen kerta. Psyoterapiaa meinaan. Mua itketti välillä mut sain kyyneleet pidettyy pois näkyvistä. Olin kirjottanu psykoterapeutti A:lle runon ja kirjeen. Sen lisäks annoin pari kuvaa ittestäni. Toises olin joku 1,5v ja toises oli luokkakuvat(siis tietty yksityiskuvat) minusta 6-15 vuotiaana. Mul ei ollu varaa ostaa mitään mut A sano, et noi mitä annoin, oli parempia ku joku kaupasta ostettu tavara. :) Oli kiva kuulla...

Oli myös ihanaa kun me halattiin lopuksi, ku olin kirjeessä vihjaillu, et haluaisin. En oo koskaan ennen uskaltanu halaa A:ta. Ei muuten, mut jos A:sta tuntuu kiusalliselta. Kyllähän mä halaan toimintaterapeutti J:täkin melkeen aina kun me nähdään, vaikka se ei ees oo enää mun toimintaterapeutti. Mut nyt me halattiin A:nkin kanssa. Mä en olis halunnu nousta siltä nojatuolilta. Tuntu ku keho olis painanu tonnin. En meinannu pystyy, mut ku A sano: "helpottaako, jos halataan?" ni olo keveni. Se halaus tuntui hyvältä ja ei yhtään siltä, et A olis ollu jotenki vaivaantunu.

Olin koko hiihtoloman porukoiden luona. Nyt oon taas tääl yksin. Tai no on mulla Nelli ja K-siskoki on tulos pian viettää iltaa. Silti haluisin mielemmin olla porukoilla. Oon yksinäinen. Osa musta haluu itsenäistyä, mut osa haluu palata kotiin äitin luokse. Mut oon jo kohta 24v... eihän se sovi! Mun on vaan pakko tottuu tähän.

Huomen sossulle juttelee omahoitaja T:n kanssa. Mitäköhän siitäkin tulee. Stressaaaaaa. Mut on kiva ku huomen kuntoutuskodin ryhmässä lauetaan karaokee.. mun ehdotuksesta ;)

Ei kotilomia, mut ehkä osaston vaihto!

Tapasin tänään lääkärin. Me juteltiin kaikenlaista. Se kyseli mun voinnista ja mä valehtelin vähän. En kauheesti mut vähän. Ihan vaan siks et pääsen takasi mielialahäiriöiden osastolle. Mä pääsenki sinne jos menee hyvin viikonloppu ja jos siel on tilaa. En pääse lomille vielä ennen maanantaita ainakaan. Se on kyl tosi ärsyttävää, mut ei voi mitään, mä yritin kaikkeni, mut lääkäri oli sitä mieltä, et liian vähän aikaa menny hyvin(eli siis "ilman" harhoja). Puhuttiin kans siitä et mä voisin mennä osastojakson jälkeen psykoosipäiväyksikköön jos siel on tilaa sillon ku pääsen pois. Se olis tosi kiva juttu, siel oli nimittäin kaiken kaikkiaan tosi kivaa. Ja siitä oli mulle hyötyä. Sen neljän kuukauden jälkeen mä olin kuin toinen ihminen. Ja mähän voisin käydä siellä, vaikka kävisin kouluuki, koska mul on kouluu vaan ilta aikaan.

Mul on ollu aika hankala päivä tänään. On itkettäny koko päivän. Mut se johtuu ihan vaan koti-ikävästä. Paitsi siin hetkes ku piti pakosta mennä päiväkahville(ku tääl on joku sellanen et perjantaina kaikki hoitajat ja potilaat menee yhes siihen pieneen ruokailutilaan kahville) Kolme erii hoitajaa tuli hakee mua. Kahelle ekalle sanoin, etten tuu. Kolmas sit vähänniinku pakotti mut menee, ni menin. (vaikka en ees juo kahvia). Istuin hetken siellä kauheessa mölyssä. Tuntu et niit ihmisii oli joku sata, ku kauhee meteli. Mua ahdisti ihan hirveesti. Ja sit lähdin itkien pois siiitä. Kukaan ei onneks huomannu tai tullu sanomaan mitään siitä. Menin omaan huoneeseen. Oon keksiny yhen rauhottavan jutun, nimittäin tommonen kertakäyttömuki(ja juu olen käyttänyt rikkinäistä sellaista viiltelyyn epätoivosena hetkenä) Mut tää on rakentavampaa, nnimittäin sen puristelu. Siitä tulee ihana ääni ja se tuntuu mukavalta ja on kivaa. Kannattaa kokeilla. Ja puhun nyt nimen omaan muovimukista.

Äiti tulee onneks käymään tänään. Se tuo mulle suklaata ja pepsi maxia <3 jee="jee" p="p">

I give up the hope

Harmittaa, itkettää, surettaa.. Ei voi tuntuu taas tältä. Koska tä loppuu? Tuntuu, että vaan mä voin lopettaa sen ja sillon tietää mikä on mun järkevä tapa... Koko päivä on taas ollu helvettiä. Koko ajan ahdistaa ja sit se on muka silleen loppuu ja kohta alkaa taas. Joudun koko ajan pidättää itkuu. Varoo, ettei kyyneleet pääse poskelle saakka. Mikä mussa on vikana!?

Mä aattelin tänään taas, ku luin kirjaa joka kertoo alkoholistista, joka haluaa parantua ja onnistuukin lopussa. Siinä yhdessä kohdassa(siis ennenku se oli kuivilla) se ajatteli elämää sen jälkeen ku se on parantunu. Mitä kaikkee se sit tekee ja silleen... sit mulle tuli se legendaarinen "mä en koskaan parane" olo. Mä ajattelin tolleen joku viis vuotta sitten ekan kerran.. En mä jaksa enää edes ajatella niin... Ihan sama