Etäisyys tuntuu olemattomalta, mutta kaikki on silti niin kaukaista. En saa kiinni ajatuksista, jotka kuitenkin ovat vallanneet pääni. Sekavaa, sekavaa, sekaisin. Pääni on. Pääni on sekaisin. Tekisi mieli huutaa ja itkeä. Kiljua ja raivota. Satuttaa, itseäni. Se kasaa ajatukset ainakin hetkeksi. Sitä minä kaipaan ja ikävöin. Sitä ihanaa tunnetta kun terä ensin koskettaa ihoa, sitten painautuu sitä vasten. Syvemmälle ja syvemmälle. Sitten hidas hidas veto ihoa pitkin. Hitaasti se sattuu enemmän. Vedän terää ihoa pitkin ja kun terä on mennyt pituisensa matkan, aukinaiselta puolelta alkaa vuotaa verta. Kun nostan terän iholta veri alkaa pulputa haavasta. Ahh, sitä hallinnan tunnetta. Kaikki on tässä ja nyt. Ajatukset ovat vihdoin kasassa. Näistä ajatuksista saan kiinni. Näitä asioita ikävöin.
En oikeastaan osaa muuta ikävöidä. En muista, tai voi olla että en edes tiedä, millaista on olla onnellinen. Voida hyvin. En voi ikävöidä sellaista mitä en ole koskaan tuntenut. Minut pilattiin jo lapsena. Tuhottiin, rikottiin, särjettiin. Itseni satuttamisen tunnen ja tiedän. Se on aina tuonut helpotusta minulle. Minulle, joka en edes ansaitse helpotusta.
Olen kuitenkin lopettanut sen, sillä en halua olla itsekäs ihminen. Minulle on monesti sanottu että minun pitäsisi olla itsekkäämpi. Silti viiltelyä, joka minua auttaa, ei hyväksytä. Siitä tehdään minulle syyllinen olo, vaikka se auttaa kasaamaan ajatuksia, pysymään läsnä tässä hetkessä ja siirtämään kehon muita ikäviä tuntemuksia hallitumpaan muotoon. Se on myös hyvä konsti kostaa itselleni tekemiäni pahoja asioita ja ajattelemiani pahoja ajatuksia ja epäonnistumisia.
Mutta kun se satuttaa läheisiäni. Ja sitä en halua. En kyllä ymmärrä miksi se on paha asia. Minulla ei ole oikeutta määrätä kehostani edes tässä asiassa. Tahdon pystyä hallitsemaan omaa kehoani. Tarvitsen sitä tunnetta. Mutta en ansaitse sitä.
Minun pitää kuolla. Olen oikeastaan puoliksi kuollut sisältä. Osa minua on viety ja loput minusta tahtoo jo pois. Onko aikani nyt? Mietin sitä päivittäin. En tahdo elää.
tiistai 25. huhtikuuta 2017
sunnuntai 23. huhtikuuta 2017
Mitäs luotit. -Sinä
Itketkö sinä? Taasko? Eikö sinua hävetä? Olet aikuinen ja kyynelehdit kuin pikkulapsi. Sulje silmäsi tiukasti yhteen, pidätä hengitystäsi ja laske kymmeneen. Et saa itkeä. Et ainakaan tämän syyn takia. Se oli sinun syytäsi. Omaa syytäsi. Tunnetko tuon kivun? Se on oikein sinulle. Sinä lähdit sen miehen matkaan, joten saat nyt kärsiä seuraamukset. Ei riitä että se mies vei sinulta neitsyytesi, kaiken mihin uskoit, ihmisyytesi. Se ei riitä. Ansaitset tämän kaiken pahan mistä kärsit nyt jälkeenpäinkin. Mitäs luotit...
Et saa koskaan elämääsi takaisin. Tiedät sen itsekin. Loppuaikasi tällä planeetalla tulee olemaan kärsimystä. Kuulet, näet, tunnet, haistat sen miehen koko ajan lähelläsi. Kipu siellä tulee seuraamaan mukanasi ikuisesti. Et pääse eroon takaumista ja painajaisista. Se on sinulle oikein. Mitäs luotit.
Sinua delegoidaan jatkuvasti toisen ihmisen vastuulle. Kukaan ei halua auttaa sinua, sillä kaikki tietävät, että sinua ei voi auttaa. Tunnetko olevasi umpikujassa? Hah! Se on sinulle ihan oikein! Mitäs luotit!
Pyyhi siis kyyneleesi ja ryhdistäydy. Et saa surra tätä asiaa. Se on väärin sitä miestä ja läheisiäsi kohtaan. Älä itke enää. Et saa! Lopeta!
-Sinä
Se yksi hetki
Seison linja-auto pysäkillä. Ahdistaa... Onneksi bussi saapuu pian hakemaan minut turvaan täältä. Täällä on vaarallista. Olen kaikkien armoilla. Kuka vain voi tehdä minulle mitä vain. Laitan kännykästä soimaan rauhallista musiikkia ja nappikuulokkeet korville. Kumpa tämä auttaisi ahdistukseen. Musiikki on kuitenkin tarpeeksi hiljaisella että kuulen ympärilläni tapahtuvat asiat. Vielä viisi minuittia ennenkuin bussi saapuisi. Selviänköhän?
Katselen ympärilleni nopein pään liikkein, kuten pikkulinnut, joiden koko elämä perustuu reaktionopeuteen. Olipa kyse sitten ravinnon saannista tai vihollisilta pakenemisesta. Minusta tuntuu vähän samalta. Kurautan kurkkuani auki varmuuden vuoksi. Jos vaikka täytyy huutaa apua. Puhelin on myös varmuudeksi esillä.
Tarkkailen yhä ympäristöä. Vielä neljä minuuttia.. selviänköhän? Ohitseni kulkee välillä ihmisiä. Arvioin vaaratilannetta ja jokaisen miehen kohdalla syke nousee ja ahdistus kasvaa. Sietämöttömämmäksi. Kolme minuuttia vielä. Hengitys on jo tiheää. En ehkä selviä.
Kaukaisuudesta kävelee kalju mies. Pidän katseeni tiiviisti hänessä. Ei se voi olla hän. En usko sitä. Ei minulla nyt näin huono tuuri ole. Mies lähestyy ja lähestyy, uhkaavasti. Minulla on huono näkö. Minun kuuluisi oikeasti käyttää silmälaseja mutta en halua. Miehen kasvot ovat siis vielä hämärän peitossa, mutta jo ulkomuodosta ja kiiltävästä kaljusta voi päätellä, että kyllä se hän on.
Pakoon.. Pakoon! Mutta minne? Bussi tulisi kahden minuutin kuluttua. Olen sidottu tähän paikkaan sillä en halua missata linja-autoa, joka veisi minut kotiin turvaan.
Jämähdän paikoilleni. En kykene liikkumaan enkä enää edes ajattelemaan järkevästi. Paniikki ottaa vallan. Mies tulee kohdalleni. ''Terve!'', mies sanoo hymyillen. Kumpa saisin hänet lakkaamaan tervehtimästä kohdatassemme. Voisin sanoa asiasta, mutta kun en voi. Minua pelottaa. Kovasti. Olen aina alakynnessä näissä tilanteissa. Mies on päättänyt tervehtiä minua ja minulla ei ole siihen sananvaltaa. Aivan kuten raiskaus hetkessä. Ei sananvaltaa. Täysin vallan vietävissä.
En vastaa mitään. Yritän nyt olla edes katsomatta hänen suuntaansa. Syke huitelee ties missä lukemissa. Yritän kasata itseäni ja samalla toivon että mies ei pysähdy luokseni ja vaadi jonkinlaista keskusteluhetkeä. Kun en nyt pääse pakoonkaan. Onneksi mies kävelee vain ohitseni. Vaikkakaan olo ei parane kyllä yhtään. Ahdistus on mennyt jo yli käsittelykykyni ja hallitsemattomat kyyneleet alkavat vierä poskia pitkin. Itken... keskellä kaupunkia... yksin... peloissani....
Tuskallinen viisi minuuttia on nyt takana ja bussi jonka kyytiin minun on tarkoitus nousta meinaa ajaa ohitseni, sillä olen kokonaan omissa maailmoissani ja umnohdan vinkata kuskille. Harhat ovat vallanneet pääni.
"Oot huono, oot paha, tapa ittes".... Kuin ihmeen kaupalla pääsen sisään linja-autoon, saan matkan maksettua matkakortilla ja menen istumaan vakiopaikalleni. "Tapa ittes, oot ansainnut sen, se oli sun syytä vitun huora" Matka kotiin on todella lyhyt ja ulkona olisi ihana sää. Kävellenkö? Ei onnistu. Totesin taas että siellä on liian vaarallista ja pelottavaa.
Harhat vain pahenevat ja jään elämään äskeistä tilannetta joka mielessäni etenee pidemmälle. Alan tuntea kovaa repivää kipua alapäässä. Haistan miehen deodorantin ja hien sekoituksen ja elelen omassa harhamaailmassani. Onneksi kuitenkin tajuan nousta pysäkilläni pois bussista. Enää pikku kävelymatka kotiin. Kävely pahentaa alapääkipua. Kipua, jota ei pitäisi edes olla enää olemmassa.
Vihdoin pääsen kotiin. Olen ehkä hädintuskin elossa, mutta selviämiseksi tätä ei voi kutsua, sillä mukaan jäi kamala kipu, flasbackit ja sen miehen äänl. Kuolemakin olisi ollut enemmän selviäminen. Eipähän tarvitsisi kärsiä enää...
Katselen ympärilleni nopein pään liikkein, kuten pikkulinnut, joiden koko elämä perustuu reaktionopeuteen. Olipa kyse sitten ravinnon saannista tai vihollisilta pakenemisesta. Minusta tuntuu vähän samalta. Kurautan kurkkuani auki varmuuden vuoksi. Jos vaikka täytyy huutaa apua. Puhelin on myös varmuudeksi esillä.
Tarkkailen yhä ympäristöä. Vielä neljä minuuttia.. selviänköhän? Ohitseni kulkee välillä ihmisiä. Arvioin vaaratilannetta ja jokaisen miehen kohdalla syke nousee ja ahdistus kasvaa. Sietämöttömämmäksi. Kolme minuuttia vielä. Hengitys on jo tiheää. En ehkä selviä.
Kaukaisuudesta kävelee kalju mies. Pidän katseeni tiiviisti hänessä. Ei se voi olla hän. En usko sitä. Ei minulla nyt näin huono tuuri ole. Mies lähestyy ja lähestyy, uhkaavasti. Minulla on huono näkö. Minun kuuluisi oikeasti käyttää silmälaseja mutta en halua. Miehen kasvot ovat siis vielä hämärän peitossa, mutta jo ulkomuodosta ja kiiltävästä kaljusta voi päätellä, että kyllä se hän on.
Pakoon.. Pakoon! Mutta minne? Bussi tulisi kahden minuutin kuluttua. Olen sidottu tähän paikkaan sillä en halua missata linja-autoa, joka veisi minut kotiin turvaan.
Jämähdän paikoilleni. En kykene liikkumaan enkä enää edes ajattelemaan järkevästi. Paniikki ottaa vallan. Mies tulee kohdalleni. ''Terve!'', mies sanoo hymyillen. Kumpa saisin hänet lakkaamaan tervehtimästä kohdatassemme. Voisin sanoa asiasta, mutta kun en voi. Minua pelottaa. Kovasti. Olen aina alakynnessä näissä tilanteissa. Mies on päättänyt tervehtiä minua ja minulla ei ole siihen sananvaltaa. Aivan kuten raiskaus hetkessä. Ei sananvaltaa. Täysin vallan vietävissä.
En vastaa mitään. Yritän nyt olla edes katsomatta hänen suuntaansa. Syke huitelee ties missä lukemissa. Yritän kasata itseäni ja samalla toivon että mies ei pysähdy luokseni ja vaadi jonkinlaista keskusteluhetkeä. Kun en nyt pääse pakoonkaan. Onneksi mies kävelee vain ohitseni. Vaikkakaan olo ei parane kyllä yhtään. Ahdistus on mennyt jo yli käsittelykykyni ja hallitsemattomat kyyneleet alkavat vierä poskia pitkin. Itken... keskellä kaupunkia... yksin... peloissani....
Tuskallinen viisi minuuttia on nyt takana ja bussi jonka kyytiin minun on tarkoitus nousta meinaa ajaa ohitseni, sillä olen kokonaan omissa maailmoissani ja umnohdan vinkata kuskille. Harhat ovat vallanneet pääni.
"Oot huono, oot paha, tapa ittes".... Kuin ihmeen kaupalla pääsen sisään linja-autoon, saan matkan maksettua matkakortilla ja menen istumaan vakiopaikalleni. "Tapa ittes, oot ansainnut sen, se oli sun syytä vitun huora" Matka kotiin on todella lyhyt ja ulkona olisi ihana sää. Kävellenkö? Ei onnistu. Totesin taas että siellä on liian vaarallista ja pelottavaa.
Harhat vain pahenevat ja jään elämään äskeistä tilannetta joka mielessäni etenee pidemmälle. Alan tuntea kovaa repivää kipua alapäässä. Haistan miehen deodorantin ja hien sekoituksen ja elelen omassa harhamaailmassani. Onneksi kuitenkin tajuan nousta pysäkilläni pois bussista. Enää pikku kävelymatka kotiin. Kävely pahentaa alapääkipua. Kipua, jota ei pitäisi edes olla enää olemmassa.
Vihdoin pääsen kotiin. Olen ehkä hädintuskin elossa, mutta selviämiseksi tätä ei voi kutsua, sillä mukaan jäi kamala kipu, flasbackit ja sen miehen äänl. Kuolemakin olisi ollut enemmän selviäminen. Eipähän tarvitsisi kärsiä enää...
keskiviikko 19. huhtikuuta 2017
tiistai 18. huhtikuuta 2017
"Et oo valmis siihen!"
Ei tuu mitään. Mä yritin kysyy kuntoutuskodin hoitaja T:ltä et millon olis hoitoneuvottelu, koska mun pitää päästä puhuu lääkärille. T oli sitä mieltä että ei oo tarvetta. Sanoin että en voi jatkaa enää elämää tälleen. Siitä T oli samaa mieltä, mut sen mielestä lääkäri ei voi auttaa nyt. En oo valmis minkäänlaiseen traumaterapiaan. "Sä et oo mikään tyhmä Sandra. Tajuut kyllä itekkin että et pysty semmoseen nyt. Reagoit liian vahvasti sellaseen". Puhuttiin siitä että tulee takapakkia. Mä sanoin että oon lukeanu siitä ja takapakkia tulee väistämättä. "En mä oo lukenu semmosta", T sano. Mä sanoin että alkuun tulee takapakkia joka tapauksessa ku niitä asioita alkaa avaamaan. "Niin alkuun. Niin tuleekin alkuun, mut sä voisit mennä tosi huonoon kuntoon jos nyt alkaisit niitä läpikäymään"..... I disagree!
Mä nimittäin näin A-pappia tänään. Me puhuttiin kaikkee mukavaa ja ei niin mukavaa. Ekan kerran raiskauksen jälkeen sain puhuttuu siitä...siis kerrottuu et mitä tapahtu. sanoin. Oonhan mä kirjottanu siitä, mut en KOSKAAN puhunu ääneen niitä juttuja. Tuntui kummalliselta kuulla ne. Mä niinku kerroin samalla itelleni, mitä oli tapahtunu, oikeesti. Se on tapahtunu mulle. Vaikka se mies sano, että sitä ei tapahtunu. Se tapahtu... ja se ei ollu mun syytä. Miks mun on niin vaikee ymmärtää sitä...
Ja siis oon sen takia eri mieltä T:n ja lääkärin kanssa siitä että en oo valmis traumaterapiean, koska se oikeesti autto ku sain sen yhenki jutun puettuu sanoiks ekaa kertaa. Mul tuntuu taas fyysisesti nyt kun kirjotan tätä. Semmonen outo tunne. Kädessä....
Sori taas tekstin sekavuus. Nukuin (taas) huonosti viime yönä, koska kokeilin olla ottamat stilnoctia. Mä siis oon ollu osastollakin tässä välissä... Ihan pari yötä. Ja vapaaehtosesti. Siel tehtiin vähän lääkemuutoksia. Stilnoct ja cisordinol tarvittaviin ja temesta listalle kolmesti päivässä. Mul on nyt siis lääkkeinä: Xeplion(injektio), Abilify Maintena(injektio), temesta, brintellix, levozin ja tarvittavina stilnoct ja cisordinol. Inhottavaa ku on niin paljon lääkkeitä, mut en pysy kasas ilman niitä. Mut niinku A-pappi sano, ni ei ne lääkkeet auta siihen syyhyn vaan pelkästään oireisiin. Pitäis päästä juttelee jollekki, mut kukaan (muu ku A) ei haluu auttaa mua....
Cisordinol on siis harhoihin. Se on ollu kans tosi hyvä lääke ja oikeesti vähentää ääniä. Mut kosketusharhoihin se ei auta. Niihin ei auta mikään. Puhuttii A-papin kanssa et mun kannattais käydä gynekologilla niitten alapääkipujen takia. Mä ite sanoin sitä. Jos se onki joku fyysinen juttu. Tosin outoohan se olis että tulee ja menee aina olon mukaan, mutta mitään en sulje pois jos pääsen eroon siitäkin. En kyl tiiä pystynkö menee gynelle. Se on ihan kauheeta.. Ja ku viimeks ku olin siel ni se oli viel mies joka tunkeutu mun sisään. Inhottavaa :(
Mut joo.. ei mul muuta tänään.
Mä nimittäin näin A-pappia tänään. Me puhuttiin kaikkee mukavaa ja ei niin mukavaa. Ekan kerran raiskauksen jälkeen sain puhuttuu siitä...siis kerrottuu et mitä tapahtu. sanoin. Oonhan mä kirjottanu siitä, mut en KOSKAAN puhunu ääneen niitä juttuja. Tuntui kummalliselta kuulla ne. Mä niinku kerroin samalla itelleni, mitä oli tapahtunu, oikeesti. Se on tapahtunu mulle. Vaikka se mies sano, että sitä ei tapahtunu. Se tapahtu... ja se ei ollu mun syytä. Miks mun on niin vaikee ymmärtää sitä...
Ja siis oon sen takia eri mieltä T:n ja lääkärin kanssa siitä että en oo valmis traumaterapiean, koska se oikeesti autto ku sain sen yhenki jutun puettuu sanoiks ekaa kertaa. Mul tuntuu taas fyysisesti nyt kun kirjotan tätä. Semmonen outo tunne. Kädessä....
Sori taas tekstin sekavuus. Nukuin (taas) huonosti viime yönä, koska kokeilin olla ottamat stilnoctia. Mä siis oon ollu osastollakin tässä välissä... Ihan pari yötä. Ja vapaaehtosesti. Siel tehtiin vähän lääkemuutoksia. Stilnoct ja cisordinol tarvittaviin ja temesta listalle kolmesti päivässä. Mul on nyt siis lääkkeinä: Xeplion(injektio), Abilify Maintena(injektio), temesta, brintellix, levozin ja tarvittavina stilnoct ja cisordinol. Inhottavaa ku on niin paljon lääkkeitä, mut en pysy kasas ilman niitä. Mut niinku A-pappi sano, ni ei ne lääkkeet auta siihen syyhyn vaan pelkästään oireisiin. Pitäis päästä juttelee jollekki, mut kukaan (muu ku A) ei haluu auttaa mua....
Cisordinol on siis harhoihin. Se on ollu kans tosi hyvä lääke ja oikeesti vähentää ääniä. Mut kosketusharhoihin se ei auta. Niihin ei auta mikään. Puhuttii A-papin kanssa et mun kannattais käydä gynekologilla niitten alapääkipujen takia. Mä ite sanoin sitä. Jos se onki joku fyysinen juttu. Tosin outoohan se olis että tulee ja menee aina olon mukaan, mutta mitään en sulje pois jos pääsen eroon siitäkin. En kyl tiiä pystynkö menee gynelle. Se on ihan kauheeta.. Ja ku viimeks ku olin siel ni se oli viel mies joka tunkeutu mun sisään. Inhottavaa :(
Mut joo.. ei mul muuta tänään.
sunnuntai 16. huhtikuuta 2017
Maailman tärkein
Tänään aamulla syntyi mun tuleva kummipoika! Ihanaaaa. Sisko sai siis toisen lapsosen ja siitä tulee mun kummipoika :)
On ollu ihan ok pääsiäisloma. Siskon toinen poika oli porukoil hoidossa ja mäkin täällä. Sain toteuttaa itteeni lastenkaitsijana kun käytiin ulkona pikkimiehen kanssa ja leikittiin muutenki. Siskonpoika on kaks vee. Ja maailman söpöin. Yht söpö ku tää uus tulokas.
Mut niin... mua stressaa kauheesti ku paikkurit lakkaa kulkemasta toukokuun alusta tääl kaupungis mis asun. En uskalla kulkea tuolla yksin. En ollenkaan. Bussi pysäkille korkeintaan ja sinnekkin oon nyt melkein aina joutunu pyytää saattajan kuntoutuskodista. Harmittaa olla tällanen mut ku en oikeest voi tälle mitään...
Tänään on muuten pääsiäinen. Hyvää pääsiäistä! Jeesuksen hauta on tyhjä ja armo on toteutunut. Tärkeä päivä. Ilman tätä päivää ei muuten päästäis taivaaseen. Et miettikääs sitä :D onneks Isä anto poikansa Jeesuksen meille armon tuojaks. Kiitos Jeesus että kannoit meijän synnit. Meil kaikil on nyt paikka taivaassa!!
On ollu ihan ok pääsiäisloma. Siskon toinen poika oli porukoil hoidossa ja mäkin täällä. Sain toteuttaa itteeni lastenkaitsijana kun käytiin ulkona pikkimiehen kanssa ja leikittiin muutenki. Siskonpoika on kaks vee. Ja maailman söpöin. Yht söpö ku tää uus tulokas.
Mut niin... mua stressaa kauheesti ku paikkurit lakkaa kulkemasta toukokuun alusta tääl kaupungis mis asun. En uskalla kulkea tuolla yksin. En ollenkaan. Bussi pysäkille korkeintaan ja sinnekkin oon nyt melkein aina joutunu pyytää saattajan kuntoutuskodista. Harmittaa olla tällanen mut ku en oikeest voi tälle mitään...
Tänään on muuten pääsiäinen. Hyvää pääsiäistä! Jeesuksen hauta on tyhjä ja armo on toteutunut. Tärkeä päivä. Ilman tätä päivää ei muuten päästäis taivaaseen. Et miettikääs sitä :D onneks Isä anto poikansa Jeesuksen meille armon tuojaks. Kiitos Jeesus että kannoit meijän synnit. Meil kaikil on nyt paikka taivaassa!!
sunnuntai 2. huhtikuuta 2017
Yöt on pahimpia
Ahdistaa niim pirusti. Viime yönä tuli nukuttuu alle 2 tuntii ja en silti vielkään oo saanu unta.
Sattuu.....
En tiiä pitäskö nyt sanoo että eilen vai tänään ku en oo viel nukkunu mut kai se on eilinen..... eli siis eilisen koko päivän piti olla äänes. En olis muuten selvinny siit päivästä. Ahdisti koko ajan ja harhat yritti ottaa vallan mut ku oon porukoil ni se EI saa näkyy. Eli koko ajan piti väkisin vääntää nauruu ja juttuu. Ei saanu hiljentyä koska sillon ne hyökkää..
Neljä ihmistä on jo ehdottanu mul osastoo. Ensin kuntoutuskodin hoitaja T, sit A-pappi, sit polihoitaja T ja sit äiti. Kuntoutuskodin hoitaja meinas soittaa ambulanssin ku ei saanu muhun mitään yhteyttä hetkeen. "She's not here anymore"..... A-papin kans kävi silleen et puhuttiin osasto mahdollisuudesta ja vähän kaikest muustaki. Sit taas vajosin harhamaailmaan. Kuulin kaukaisuudessa ku A sano et nyt täytyy soittaa sun äidille tai jonnekkin muualle. Sain sit jossain kohtaa kii todellisuudesta ja soitettiin äitille ja menin kotiin. Polihoitaja T:n kans menk silleen et ku kerroin mun oloista ni se sano et mahdankohan pärjätä kotona vai pitäskö miettii jotain muuta vaihtoehtoo. Sanoin että en halu osastolle. Äitin kans sit vähän sama juttu ku polihoitaja T:n kans ja ku sanoin et en halu osastolle ni äiti sano siihen tylysti et: "mä oon kuullu niin monta kertaa ton ettet haluu osastolle"
Mä tiiän et mul on ympärillä paljon ihmisii jotka haluu auttas... mutku mikään ei oikeen tunnu toimivan. Ehkä mua ei vaan voi auttaa... kuolen tällasena, pian... hyvin pian.......
Sattuu.....
En tiiä pitäskö nyt sanoo että eilen vai tänään ku en oo viel nukkunu mut kai se on eilinen..... eli siis eilisen koko päivän piti olla äänes. En olis muuten selvinny siit päivästä. Ahdisti koko ajan ja harhat yritti ottaa vallan mut ku oon porukoil ni se EI saa näkyy. Eli koko ajan piti väkisin vääntää nauruu ja juttuu. Ei saanu hiljentyä koska sillon ne hyökkää..
Neljä ihmistä on jo ehdottanu mul osastoo. Ensin kuntoutuskodin hoitaja T, sit A-pappi, sit polihoitaja T ja sit äiti. Kuntoutuskodin hoitaja meinas soittaa ambulanssin ku ei saanu muhun mitään yhteyttä hetkeen. "She's not here anymore"..... A-papin kans kävi silleen et puhuttiin osasto mahdollisuudesta ja vähän kaikest muustaki. Sit taas vajosin harhamaailmaan. Kuulin kaukaisuudessa ku A sano et nyt täytyy soittaa sun äidille tai jonnekkin muualle. Sain sit jossain kohtaa kii todellisuudesta ja soitettiin äitille ja menin kotiin. Polihoitaja T:n kans menk silleen et ku kerroin mun oloista ni se sano et mahdankohan pärjätä kotona vai pitäskö miettii jotain muuta vaihtoehtoo. Sanoin että en halu osastolle. Äitin kans sit vähän sama juttu ku polihoitaja T:n kans ja ku sanoin et en halu osastolle ni äiti sano siihen tylysti et: "mä oon kuullu niin monta kertaa ton ettet haluu osastolle"
Mä tiiän et mul on ympärillä paljon ihmisii jotka haluu auttas... mutku mikään ei oikeen tunnu toimivan. Ehkä mua ei vaan voi auttaa... kuolen tällasena, pian... hyvin pian.......
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)