To learn or not to learn

Tänään oli aika kauhee päivä. Mut muuttui lopuks ihan hyväksi. Aamulla piti herätä kasiks, vaikka mä olin nukahanu vasta joskus neljän aikaan. Mua ahdisti illalla niin kovin. Siis se oli oikeesti ihan kauheeta. Mä hyperventiloin ja itkin ja en oikeesti pystyny tekemään mitään. Asioita koko ajan niinku kävi kääntymässä mun aivoissa, mut mä en saanu niistä kiinni. En antanu itteni mennä keittiöön enkä eteiseen. Keittiössä veitset, eteisessä lääkekaapin avain. Kauhee yö. Yritin tavottaa Krissee tekstarilla. Se oli jo nukkumassa. En halunnu herättää, koska silläkin oli tänään kouluu ja muutenki musta tuntuu, että sillä on tarpeeksi tekemistä toisen siskon kanssa, jolla on skitsofrenia... Sitte pikku hilja se olo rauhottui silleen, että mä nukahdin.

Sit tosiaan piti herätä josksu 20 yli seittemän ja mä olin niin väsyny. Nousin väkisin ylös ja menin kouluun. Äikän tunnilla mä jouduin yllättäen just siihen paikkaan istumaan, josta pihalle näki parhaiten. Näin sen kaiken taas. En ees tiiä kuin kauaks aikaa olin jääny tuijottaa sinne pihalle, mut "heräsin", ku opettaja oli siin mun vieressä "Sandra, hei sandraa, onko sulla kirja mukana? nyt kirjotetaan pikku teksti" Joo-o. Olin siis ihan pihalla, mut vedin kirjan repusta ja opettaja lähti. Sit tekstailtiin Krissen kanssa. Mä kysyin siltä, et mitä mun kannattaa tehä tän äikän suhteen. Tultiin siihen lopputulokseen, että vaihdan vaan toiseen ryhmään, joka on samaan aikaan. Tietty mun piti miettii syy siihen, siis et mitä sanon opolle. Mut ku menin puhuu sille, se ei kysyny mitään. Onneksi! Nyt se on sit ainaki selvinny.

Tietenkäänhän se ei tarkota, et muuten olis onnistunu päivä, nimittäin, psykan tunnilla alko ahdistaa, ku siellä puhuttiin kaikkee semmosta tyhmää... Mä tunsin, miten hengitys alko tiheentyy ja olisin menny pois, jos tuntii olis ollu jäljellä enemmän ku se viis minsaa. Mua ärsyttää, et ku on joku aine, josta oon kiinnostunut, ni sit en kykene opiskelemaan sitä, ku ahdistun niistä asioista. :( Harmittaa... Ja sit ihanan koulupäivän kruunas vieläki ihananpi asia. Hain ihanan matikan kokeen josta olin saanu ihanan numeron: 5½ Vittu,se on jo sinällään syy tappaa itteni. Oon niin tyhmä, yksinkertanen, säälittävä, vammanen. En osaa mitään!!!!! Vaihdan varmaan lyhyyseen.

No koulun jälkeen mulla oli se kauan kaivattu (NOT!) hone. Äitin oli ihan pakko änkee sinne mukaan. Mä olin hyvällä tuulella siellä. Oikeesti :) Mä olin aluks päättäny, että esitän hyvinvoivaa, että mun ei tarvii käydä siellä enää. No Krisse oli ollu toista mieltä ja onneks kuuntelin sitä, koska oikeesti kerranki honen jälkeen musta tuntu siltä, että ollaan pääsemäs vähän eteenpäin. No ensinähin se lääkäri oli tosi kiva tänään. Se oli niin ilonen, ku mä olin niin paljon paremmalla mielellä ku viimeksi. Mä sit kans sanoin, et musta ei tunnu niinku masentuneelta, vaan enemmänki se on silleen, että mul tulee semmosia ahdistus kohtauksia, jotka mun elämää häiritsee. Ja sanoin, että nukun taas huonosti (eli nukahtamiseen menee yleensä aikaa) Honen jälkeen tultiin sit semmoseen lopputulokseen, että nukkumiseen ei puututa lääkkeillä vaan kokeillaan kaikkee ihan beisarii, eli esim. lisää liikuntaa, ei saa lukee kirjaa just ennen nukkumista(millonsitten,kysyn vaan) ja kaikkee tommosta. Sit mä sain tarvittavii lääkkeitä, et jos tulee ahdistava olo, ni voin ottaa, esim koulussa tarvittaessa. Se oli oikeesti hyvä päätös, koska se jo auttaa, että mä tiedän, että on semmonen mahdollisuus jos tarvii.

Mulla tällä hetkellä lääkkeitä:
Diformin 500mg, 1 aamulla ja 2 illalla (joku sokeri juttu?)
Seroquel Pro long 200mg, 2 illalla (vaikuttaa pitkäaikasesti unen saantiin ja laatuun, lievittää ahdistusta)
Seroquel 200mg, 1 illalla (nopea väsyttävä vaikutus, lievittää ahdistusta)
Lamictal 100mg, 1½ illalla (kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireiden lievittämiseen)
Ketipinor(seroquel) 25mg, 1-4 päivässä tarvittaessa (lievittää ahdistusta, auttaa unen saantiin)

Ei tunnu auttavan. Siks mä oon niin epätoivonen. Onko vielä ehkä lisää liimaa, jotta tä palapeli pysyis kasassa?

ps. ihan oikeesti, mä oon tosi väsyny tällä hetkellä :D joten ei kannata ihmetellä, jos missään(vai kuuluuko tähän kohtaan "millään"), mitä mä oon kirjottanu ei ole mitään järkeä!

Päivä 02: kuva siitä, miltä sinusta tuntui tänään

ahdistus

toivo

levollisuus (pitäiskö koputtaa puuta)

Päivä 03: kuva siitä, mitä teit tänään
Päivä 04: kuva jostain mitä olet menettänyt
Päivä 05: kuva aamustasi
Päivä 06: kuva,joka inspiroi sinua
Päivä 07: kuva minne haluaisit mennä

Päivä 08: kuva jostain mihin uskoit lapsena
Päivä 09: kuva mitä söit lounaaksi
Päivä 10: kuva siitä, mitä haluat tehdä
Päivä 11: kuva lempijuomasi
Päivä 12: kuva suosikki ruuastasi
Päivä 13: kuva jostain mitä pelkäät
Päivä 14: kuva joka kiihottaa sinua
Päivä 15: kuva sinusta ja ystävästäsi (ystävistäsi)
Päivä 16: kuva kännykästäsi
Päivä 17: kuva huoneestasi
Päivä 18: kuva jotain haluaisi tehdä ennen kuolemaasi
Päivä 19: kuva suosikki soittimestasi

Päivä 20: kuva jostain mitä teet joka päivä
Päivä 21: Kuva, joka kuvaa elämääsi
Päivä 22: kuva henkilöstä jonka haluaisit tavata
Päivä 23: kuva sinusta enemmän kuin 10 vuotta sitten
Päivä 24: kuva henkilöstä jota ihailet
Päivä 25: kuva joka saa sinut hymyilemään
Päivä 26: kuva, joka tekee sinut vihaiseksi
Päivä 27: kuva, joka tekee sinut surulliseksi
Päivä 28: kuva parhaasta puolestasi/osastasi
Päivä 29: kuva tuskallisesta muistosta
Päivä 30: kuva onnellisesta muistosta

Problems, surprise !

Tosi huono juttu.. Mul on ollu nyt pe-ti loma, ihanaa, ku on saanu olla pois koulusta taas vaihteeks vähän pidempään. Mutta... huomenna meen takas kouluun, ku uus jakso alkaa ja... no mulla ei oo mitkään maailman parhaat aineet, tosiaankaan. Tai siis silleen sil ei oo välii, mitä aineita mutku mulla on ekaksi psykologiassa yks maailman huonoin opettaja MT ja mua oikeesti kiinnostais oppiikki jotain ja silleen. No se oli kuitenki se ainut ei niin paha asia. Mua oikeesti hävettää että mä oon tällanen. En haluis olla. Mut mulla on siis ruotsia. 2 kurssia. Kakkone ja viitonen. Se opettaja on yks semmonen mies T-EL. Se opettaa siis kumpaaki kurssia, mut mä en voi mennä sen tunneille. Mä en tiedä mistä se johtuu, mutta mua ahdistaa sen lähellä. Ihan tosi kovin. Oon pari kertaa ollu sen kursseil, mut mä en oo pystyny jatkaa niit kovin pitkään. Mä en voi mennä sinne. Mua ahdistaa käytävällä kun mä näen sen, ja ku se tulee mua kohti, mun on aina pakko tavallaan mennä sitä pakoon johonki rappukäytävälle tai vessaan. Se on ihan kauheeta.

Mä oon onneks jutellu tosta äitin kanssa jo aikasemmin ja se sano, ettei mun tarvii mennä niille tunneille. Pitää vaan sopii sen vitun opon kanssa se sitte. Sit mulla on psykan ja noitten ruotsin kurssien(jotka lopetan siis) lisäksi äikkää. Opettaja on ihan kiva nainen AV, mutta siinä on vaan pieni ongelma. Tä on semmonen asia, mitä mä en oo kertonu kellekkään, koska se on tosi noloa. Mua hävettää myöntää ittelleniki, että sen syyn takia en pysty keskittymään just tän opettajan tunneilla. Ja se ei siis mitenkään liity siihen opettajaan, mut.. Siitä luokasta, se on siis kolmannessa kerroksessa, näkyy siihen koulun taka pihalle. Mua ahdistaa, ku sieltä näkyy lipputankoja. Joo tiedän, ihan sairasta, mutta ku siitä on yks juttu. Mä en haluis ajatella sitä niin paljoa, että pystyisin kirjottaa sen, mut... siis ku kerran, ku siellä mua alko jostain syystä ahdistaa ja en pystyny edes sieltä tunnilta häipyy. No sit mun sairas mieli alkaa kuvittelee kaikkee vielä sairaampaa kaikesta mitä nään. Sit keskityin kattoo ulos ja näin kauheita asioita...

Ei välttämättä kannata lukea...

Silmin kantamattomiin yltävä jono alastomia naisia kävelee kohti puista alustaa lipputangon vieressä. Alustassa on vain reuna kehikko, keskellä on neliön muotoinen reikä. Alustan takimmaisessa sivussa on kiinni tolppa, johon naisen kädet sidotaan kiinni. Vuorossa olevalle naiselle laitetaan valkoinen kankainen side silmille. Alusta ja sen päällä seisova nainen alkavat hiljalleen nousta nosturin varassa kohti taivasta. Nosto kestää minuutteja, mutta kohta naisen jalat ovat lipputangon nupin ylä puolella. Alusta siirtyy ja asettuu siten, että lipputanko on alustassa olevan reijän kohdalla. Laite pysähtyy. Ympärillä olevien alastomien elimiään runkkaavien miesten kiimaiset katseet kohdistuvat ylös ja alhallaa olevat naiset yrittävät kääntää katseensa toisaalle ja sulkea silmänsä, mutta heidät pakotetaan ruoskimalla ja polttelemalla katsomaan uhria, joka voi olla vaikka oma lapsensa.

Kohta ympärillä koittaa suuri hiljaisuus. Tuskan huudot ja itkut hiljenevät ja kaikki katsovat ylös. Nosturi alkaa hiljaa laskea naista alemmas. Kohta nainen tuntee lipputangon reisiensä sisällä. Vielä kymmenen senttiä ja tanko on nyt aivan häpyjen reunalla. Alemmas, alemmas. Lipputanko tunkeutuu naisen sisään. Uhrin poskella kiiltävät kyyneleet. Alemmas, alemmas, naisen reisiä pitkin valuu punaista verta. Alemmas, alemmas, veri muuttuu tummanpunaiseksi, melkein mustaksi. Kyyneleet ovat jo loppuneet, mutta silmistä paistaa tuska. Lipputangon nuppi on jo suurinpiirtein naisen navan kohdalla. Nainen toivoo kuolevansa, mutta hän ei pysty tekemään mitään. Hän tuntee kun lipputanko nousee koko ajan hänen sisällään. Nyt nuppi tulee sydämen kohdalle murskaten matkalla muiden elinten lisäksi myös keuhkot. Nainen ei enää hengitä, mutta hän on yhä tajuissaan. Hän tuntee kivun, vielä kaksi tuskallista minuuttia. Alemmas, alemmas. Nyt lipputangon nuppi paistaa naisen kaulan läpi. Vasta nyt nainen pääsee tuskistaan. Kohta lipputanko alkaa näkyä naisen suusta repien auki hänen leukansa. Ruumis lasketaan alas asti ja seuraava uhri seisoo jo alustalla hiljalleen nousten. Pitkä tuskainen kuolema. Ympärillä naisia ruoskitaan, poltellaan ja raiskataan.

Mä piirsini tosta kuvan ja poltin sen ku mua alko oksettaa niin paljon. Siinä kuvassa oli joitain yksityiskohtia. Jotka mä näin, mutta en maininnu tossa. Sillä naisella oli nimittäin sukat jalassa, semmoset raidalliset villasukat. Ja sillä oli risti kaulassa ja rukousnauha kädessä...

Mä en halua astua jalallanikaan siihen luokkaan. Mä en oikeesti halua. Mulla ei ole vaihotehtoja. Voin sanoa opolle ja olen sanonukki, etten voi mennä T-EL:län tunneille, koska mua ahdistaa sen seurassa. Se oli sitten ite siitä päätelly, että se liittyy jotenki sukupuoli jakoon ja totta se oli. Mutta en mä voi sanoa opolle, etten voi käydä siellä, koska mua ahdistaa nähdä lipputanko.. Mitä mä teen?


Tuntuu umpikujalta...

Tähän loppuun laitan vielä tämmösen jutun. Eli täs on niinku 30 päivän ajaks tämmönen juttu, et joka päivälle tulee joku kuva. En edes lupaa että laittaisin joka päivä, ku aina ei ehdi, mut ainaku kirjotan, laitan yhden

Päivä 01: kuva minusta

Päivä 02: kuva siitä, miltä sinusta tuntui tänään
Päivä 03: kuva siitä, mitä teit tänään
Päivä 04: kuva jostain mitä olet menettänyt
Päivä 05: kuva aamustasi
Päivä 06: kuva,joka inspiroi sinua
Päivä 07: kuva minne haluaisit mennä

Päivä 08: kuva jostain mihin uskoit lapsena
Päivä 09: kuva mitä söit lounaaksi
Päivä 10: kuva siitä, mitä haluat tehdä
Päivä 11: kuva lempijuomasi
Päivä 12: kuva suosikki ruuastasi
Päivä 13: kuva jostain mitä pelkäät
Päivä 14: kuva joka kiihottaa sinua
Päivä 15: kuva sinusta ja ystävästäsi (ystävistäsi)
Päivä 16: kuva kännykästäsi
Päivä 17: kuva huoneestasi
Päivä 18: kuva jotain haluaisi tehdä ennen kuolemaasi
Päivä 19: kuva suosikki soittimestasi

Päivä 20: kuva jostain mitä teet joka päivä
Päivä 21: Kuva, joka kuvaa elämääsi
Päivä 22: kuva henkilöstä jonka haluaisit tavata
Päivä 23: kuva sinusta enemmän kuin 10 vuotta sitten
Päivä 24: kuva henkilöstä jota ihailet
Päivä 25: kuva joka saa sinut hymyilemään
Päivä 26: kuva, joka tekee sinut vihaiseksi
Päivä 27: kuva, joka tekee sinut surulliseksi
Päivä 28: kuva parhaasta puolestasi/osastasi
Päivä 29: kuva tuskallisesta muistosta
Päivä 30: kuva onnellisesta muistosta

Voisin ehkä seuraavaks ku kirjotan kopioida yhenb jutun mun päiväkirjasta. Se kuvaa tosi hyvin mun ahdistusta.

I give up the hope

Harmittaa, itkettää, surettaa.. Ei voi tuntuu taas tältä. Koska tä loppuu? Tuntuu, että vaan mä voin lopettaa sen ja sillon tietää mikä on mun järkevä tapa... Koko päivä on taas ollu helvettiä. Koko ajan ahdistaa ja sit se on muka silleen loppuu ja kohta alkaa taas. Joudun koko ajan pidättää itkuu. Varoo, ettei kyyneleet pääse poskelle saakka. Mikä mussa on vikana!?

Mä aattelin tänään taas, ku luin kirjaa joka kertoo alkoholistista, joka haluaa parantua ja onnistuukin lopussa. Siinä yhdessä kohdassa(siis ennenku se oli kuivilla) se ajatteli elämää sen jälkeen ku se on parantunu. Mitä kaikkee se sit tekee ja silleen... sit mulle tuli se legendaarinen "mä en koskaan parane" olo. Mä ajattelin tolleen joku viis vuotta sitten ekan kerran.. En mä jaksa enää edes ajatella niin... Ihan sama

Like father like son

Todellakin. Ajattelin päivällä, että voin vihdoinkin kirjoittaa tänne jotain positiivistä... Nauran mielessäni itselleni. Kuinka tyhmä voi ihminen olla. Oli ihan täydellinen päivä aamusta alkaen. Vittu. Sitten tuli baaba ja pilasi kaiken. Se sai jonkun ihmeen harhaluulo kohtauksen. Kun me oltiin olkkarissa katsomassa telkkuu, siis me kaikki (äiti, baaba, mä ja Make), ni äiti ja baaba jutteli jotain keskenään. Sitten mä matkisin Makee, kun se laulaa yhden kohdan aina väärin yhden piirretyn themesongissa, ni sit Make mulkasi mua vihaisesti ja mä vastasin siihen katseeseen semmoselle "ei voi olla totta, et suutut leikistä" katseella ja sitten Make käänsi pään pois vihaisesti. Sitten baaba kesken niitten keskustelua: "Noni, okei. Mä tiedän mitä täällä tapahtuu! Teillä on jotain sala signaaleja ilmeillä mua vastaan! Mä näin ku Make teki näin ja sit Sandra blaablaablaaa" MITÄ VITTUA!? Siis mä luulin, että mun siskolla on skitsofrenia, mutta ehkä se on vaan perinyt sen tapasta käyttäytymistä isältään. Ei toi kyllä normaalia voi olla. Sala signaaleja!?! Tosin tässä tulee taas ilmi se fakta, että baaba on narsistinen. Aina kaikki, mistä puhutaan liittyy jotenkin siihen. Siis oikeesti! Esim: "Hei jee mä sain kympin matikan kokeesta" "Noni minun lapsi sai kympin matikan kokeesta, se on perinyt sen minulta" tai kun se kysyy joka koulupäivän jälkeen "mitä te puhuitte minusta tänään?" NO EI VITTU SANAAKAAN! Hävettää kun on tommonen isä, ni en kehtaa puhuu siitä! Ja paljonpaljonpaljon muita juttuja. Jos alkaisin kirjoittaa kaikkia, ni menisi ehkä pari vuotta.

No kuitenkin, ni sitten mä sanoin, tosi vihaisena tietenkin, niinku se oikeasti meni. Ni sitten sitä nolotti tosi pahasti ni sit se päättikin kääntää koko jutun mun syyksi. Kun äiti sanoi: "Noni, ei jatketa enää,ei jatketa enää" Sit baaba: "You think she is going to lopettaa? Jatka jatka jatka" Mua vitutti niin sanoin kuvaamattoman paljon! Siis oikeesti mä olisin voinut ampua sen ihmisen. Olisin varmasti ampunut jos mulla olisi ollut ase! Sitten se teki semmosta ällöttävää käden liikettä, silleen ku tehdään kun kehotetaan jatkaa puhumista. "Jatka jatka" Mä sanoin: "Totta, mä voisin jatkaa vaikka loputtomiin" Sitten äiti sanoi, että mennään sinne lenkille Nellin kanssa, niinku oltiin sovittu just ennen tappelua. Me mentiin eteiseen, sitten Make sano, et sekin tulee, koska se oli vihainen baaballe. Sit baaba huusi olohuoneesta: "Sandra ja Markus tänne heti" JOO VARMAAN!! Ei menty, ni sitten se tuli sinne eteiseen: "Markus, jos sinä veikkaat ja valitset tämän hevosen(osotti mua), ni sä häviät. Parin vuoden päästä se ei ole täällä enää ja minulta sä et sitten saa rakkautta" Sit se meni pois semmonen ylimielinen katse naamallaan, ajatteli varmaan: "No nyt kyllä hyvän heitin, voi että mikä neronleimaus(ja siis en oikeesti yhtään liiottele, kun kirjoitan tälleen, siis oikeesti se ajattelee just noin)" Sitten mä sanoin Makelle kuuluvalla äänellä: "Kuule Markus, jos sä veikkaat mulla, ni sä et tule koskaan häviämään. Vaikka mä muutan pois, ni se ei tarkota, että mä en rakasta sua."

No sitten me mentiin ulos ja baaba tuli siihen pihalle vielä jotain sössimään. En edes muista mitä se sanoi(ONNEKSI!). Jotain mäkin sit siinä viel huutelin ja silleen. Sit juteltiin äitin kanssa tosta asiasta ja mua vitutti niiiiiiiiiiiiiiiin paljon. Siis oikeesti mua vituttu. Sitten oltiin tulossa kotiin päin ja mä sanoin , että en voi tulla, koska mua pelottaa fyysisesti. Mä sanoin, että on se mua ennenkin lyönyt ja potkinut. Äiti ei vaan käsittänyt. Se sanoi, että mun ei tarvitse pelätä. No menin sitten kotiin. Odotin ekana eteisessä ulkovaatteet päällä, kun äiti meni juttelee baaballe. No se oli jo rauhoittunut, ni jäin kotiin. Mä en ollut tulossa kotiin, mutta kun äiti ei päästänyt Makea mukaan(oltais menty jonkun siskon luokse) ni en mä voinut sitä yksin jättää. Se olisi ollut tosi itsekeskeistä. Nyt ei olla sen vittunaaman kanssa puheväleissä ONNEKSI! En halukkaan olla. Parempi mulle niin, ni ei tarvitse esittää, että mä halun puhua sille ja nauraa sen tyhmille kuluneille vitseille. Freedom!!!

Tätä oli tosi vaikea kirjoittaa, koska mua vituttaa palata näihin vittumaisiin ajatuksiin uudestaan. Nyt jälkeenpäin mä ajattelen, että tämä on joku sukupolvelta toiselle periytyvä yritys tappaa mut, vai pitäisikö sanoa tapattaa, eli saada mut tekemään itsarin.

Me mentiin Maken kanssa katsomaan sit leffaa ylös, Make tuli mun huoneeseen yökylään. Make nukahti aika nopeasti. Mua vaan itketti koko ajan. Sitten mä yritin alkaa nukkua. Katokkusiit tulee jotain. Joskus 12 laitoin telkun kiinni ja jostain syystä mä olen vieläkin hereillä. Kävin tsekkaa lääkekaapin avaimen. Siellä se on. Wait for it...

Oon joo tosi väsyny tähän
toivon, että joku ajattelis vähän.
En tääl kai kovin kauaa jaksa olla
Ranteet auki olis pitäny vetää jo viimeviikolla.
Turha elätellä toivoo tässä,
en tuu mitään enää saavuttaa elämässä.
Tyhjii sanoi, tyhjii tekoi,
veitsen kans vaan syvempii vetoi.
Oman käden kautta,
mä häivyn jumalauta.
Jos en tänään, ni huomen viimeistään,
jossain muualla jatkan elämää.

Mä en tajua itseäni enää. Siis mä haluun kuolla, haluun tappaa itseni. Kuitenkin mä pelkään kuolemaa. Mulla on nykyisin tosi usein mielessä kuolema ja se, että mitä jos tosiaan kuolen ennen kuin saan lapsia ja hyvän työn ja oman talon. Se olisi kauheeta. Se on hirveen ahdistava ajatus ja mua tavallaan pelottaa. Mä käyn läpi niitä tunteita, jotka tuntisin kuolleena. Outoa, että pelkään niin paljon, kun kerran haluan kuolla. Ehkä mä en sitten oikeasti haluakaan kuolla. Luulen vaan. Sitten mua pelottaa, että joskus kun on siinä tilassa, missä en pysty oikeen ajattelee ja toimii oikein, et mä tapan itseni. Vaikka en edes sitä halua..?

Oli yksi hyväkin juttu. Nimittäin viime öinen uni<3 Se oli niin ihana, että en viitti ees kirjottaa sitä tänne :) Oikeastaa on toinenkin ihan hyvä juttu tässä lähiaikoina. Nimittäin se, että kuorossa sain pari soolo osuutta, tosin yhden toisen tytön kanssa, mutta kuitenkin. En kyllä viitsi kertoa noille, kun ne rupee vaan valittaa, et miksi en laula ihan yksin vaan sen toisen kanssa. Se on ärsyttävää. Mikään ei riitä... Aina pitäisi olla pikkasen enemmän kuin mitä oon....

Hit me and I'll hit me back

Tänään on ollu silleen suhteellisen hyvä päivä. Pelottaa ajatella näin, koska tätä päivää on viel jäljellä. Mulla on sellanen olo, et mä en ansaitse hyvää. Ja yleensä se sit johtaa siihen, et jos ajattelen, että tuntuu hyvältä, tai siis, että ei tunnu ihan hirveen pahalta, ni sitten mun tiedostamaton puoli yrittää jotenki saada ainaki jotain pahaa tapahtumaan tai sit vaan niinku syyllisen olon. Tai siis.. en mä osaa selittää sitä.

Tänään mulla oli koulua 14-15.30 matikkaa<3. Ja kuten aina, ennen tunnin alkua mä istuin vessassa ja toivoin että aika menisi nopeemmin. En tykkää olla paikoissa, joissa on paljon ihmisiä. En tykkää sanoa moi käytävällä puolitutuille. En tykkää hymyillä takas vastaantuleville. Joten helpointa on siis vaan hakeutua yksinäisyyteen. Tunnilla meni tavallisesti. Sain tosi hyvin pidettyy ajatukset asiassa ja pystyin keskittyy silleen ihan hyvin. Tunti osallistuminen vois olla parempaaki, mutta mä en uskalla vastata jos en ole ihan sata prosenttisen varma asiasta. Onneks siellä 30 joukossa on 20 jotka ei viittaa ollenkaan. Eli silleen jos suhteessa katotaan, ni mun tuntiosallistuminen on jotain 8-9 luokkaa. Mä uskon, että saan tästä kurssista 8. Tai ainaki toivon. Tä derivointi on nimittäin tosi kivaa ja silleen mä pärjään kai ihan ok. Mua vituttais jos saisinki seiskan. Mut se ei oo todellakaan mikään epärealistinen pelko.

Mä vihaan rahaa. Me ollaan tosi huonossa tilanteessa taloudellisesti. Mua ahdistaa tosi paljon, ku mä en voi mitenkään auttaa. Oon epätoivoisesti yrittäny keksiä jotain, ihan mitä vaan, miten voisin auttaa äitiä. Mä sanoin sille et voisin mennä auttaa isovanhempia ja sit saisin ehkä joku parikymppii. Äiti sano, etten mä voi mennä koulu päivinä(ne siis asuu vähän kauempana), vaikka mä sanoin, että voin opiskella itsenäisesti, vaan pari tuntii jäis pois. No sit mä ajattelin, että voisin vaikka myydä vanhoja koulukirjoja. Sellasten aineiden, mitä en aijo kirjotta. Äiti sano, ettei niitä kannata myydä, koska jos mä sit vaikka päätänki kirjottaa niinku just fyssan tai kemian(tuskin).. En siis saa myydä niitä. Mä tiedän, että mä en voi käydä töissä, kun mä opiskelen. Se ei vaan toimi. Hyvä kun jaksan näinkin... Mä en pysty mitenkään auttaa. Äiti sano: "Sä et nyt voi auttaa. Ei se haittaa, kyllähän sä aina oot auttanu kun oot voinu" Mutta kun mun täytyy saada auttaa nytkin! Mä en hallitse tätä tilannetta. Ahdistavaa!!! Mulla on mun kotiteatterissa vielä takuu voimassa ja telkkarissa myös. Voisin viedä ne takasi ja saisin joku 600euro tai 500 euroa. Sillä pärjäis jonki aikaa. Mutta mä tiedän, että äiti ei anna mun tehdä niin. Vaikka mä todellaki haluaisin...'

Mulla on muuten uusi haave ammatti. En halukkaa miksikään enkun opettajaksi. Onneks tajusin sen. Mä haluun erityisopettajaksi. Niin mä pääsisin hyödyntämään sekä psykologiaa, että opettamista. Oi se olis ihan unelma. Olis vähän haastetta ja jokanen päivä olis erillainen. Ei tulis mitään tyhmiä rutiineja. Kaikki tapahtuis spontaanisti. Outoa, että mulla on näin palava halu tähän asiaan. Tosin tiedän sen, että huomenna en taas jaksais ajatella että edes eläisin sillon enää. Mut ehkä tä auttaa, et se lukee täällä. Helpompi palata tähän tunteeseen, ku luen sen täältä. Mä luulen et suurin syy just tän ammatin haluumiseen on se, että mä olen lukenut pari Torey Haydenin kirjaa.(kolmas menossa) Ne kirjat kertoo Toreystä joka työskentelee häiriintyneiden lapsien parissa. Niissä kahdessa kirjassa mitkä mä oon lukenu, keskitytään yksittäis tapauksiin, mutta niistä saa silti aika hyvän kuvan siitä millasta se työ on.

Mä olen muuten taas alkanu miettiä yksin asumista. En tiedä onnistuisko se, mutta välillä tuntuu, että ei ole vaihtoehtoja. Mä en pysty olemaan täällä kotonakaan. Mua ahdistaa olla baaban seurassa. Siis mua ahdistaa, kun se koskettaa mua. Halaa tai vaikka taputtaa olalle. Se ahdistaa ihan oikeesti. Mulle tulee semmonen olo, että tekis mieli kuolla. Se on tositosi vahva tunne. Mutta nykyään mua on alkanu ahdistaa olla sen kanssa samassa huoneessa. Mä lähtisin pois, mutta se olis tosi törkeetä baabaa kohtaan. En mä haluis tuntea näin. Tä on tosi kamalaa, mutta mä en voi sille mitään. Mä en tiedä mitä mun pitäis tehdä, ja siksi mä aattelin, että olis parempi muuttaa pois. Toinen syy on mun vanhin isosisko. Mä en todellakaan halua olla mikään este sen käymisel kattoo vanhempia ja silleen, mutta me ei voida olla samaan aikaan saman katon alla. Tai ei ainakaan sillon, kun Make on täällä. Ja tähänkin ainoo ratkasu on se, että mä muutan pois.

Kun mä edellis viikolla jäin kiinni viiltelystä äitille, se suuttu ihan tosissaan. Mä sanoin, että haluun muuttaa pois ja sit se sano vihastuksissaan "No muuta sitten" Mä olin tyytyväinen siihen, että vihdoinkin sain sen sanomaan sen. Vaikka tiesin, että se ei tarkottanu sitä, mutta ainakin mä saisin mennä jos ihan tosissani haluaisin. Sit mä aloin ihan oikeesti kattoo kämppää. Äiti oli vieläki ihan raivona ja sit se huusi: "Miksi sä haluat muuttaa yskin? Häh! Ai siksikö, että voit sitten rauhassa viillellä itteesi?" Juu.. jos totta puhutaan, se on aika usein mun mielessä. Että voisin ihan rauhassa viillellä, eikä kukaan puuttuis siihen. Ja ryypätä ja vetää lääkkeitä, mutta varsinki viillellä. Oikeastaan jo joku neljä vuotta sitten, kun mä olin viillelly jo pari vuotta ja se oli alkanu tulla pakkomielteeks, mä ajattelin, "oi kun mä asuisin yksin, saisin viillellä rauhassa" Ja toi sama tunne on mussa yhä. Ostaisin sen yhden veitsen, jota oon katteellu. Olisin omassa rauhassa. Musiikkia sois taustalla. Ottaisin sen veitsen käteen. Painaisin sen terän mun ihoa vasten ja nykäisisin sen nopeesti. Sillon tulee paljon verta ja nopeesti. Mut jos vetää sen ihan hitaasti, koko ajan painaen, se sattuu enemmän ja siitä tulee syvempi, mut verta tulee vähemmän. Joka päivä mä koulussakin vaan odottaisin sitä hetkeä, että pääsen kotiin viiltelemään. Mun elämä keskittyis sen asian ympärille. Viilloista tulee päivä päivältä syvempiä ja pidempiä. Ja sitten joku päivä mä vaan vedän ranteet auki ja kuolen yksin omaan asuntooni. Ja koska siihen päivään mennessä mä olisin jo kokonaan katkassu välit mun perheeseen, kukaan ei edes tietäis että mä oon kuollu. Sit monen päivän jälkeen mua alettais kysellä koululla. Sit mut löydettäis ja kaikki olis onnellisia.Josksu vuosi pari sitten mä tein silleen, että mä viilsin joka ikiseen ruumiinosaan, johon en ollu tyytyväinen. Viilsin nilkkaan,sääreen, pohkeeseen, reiteen, mahaan, rintaan, käsiin, kaulaan ja otsaan, kun en viittinyt naamaan viiltää. Viillot ei ollu mitään pintanaarmua syvempiä, mutta niitten tarkotus oli syvempi ku suurimman osan muista viilloista. Jokanen oli harkittu ja juuri oikeassa kohdassaan. Eilen teki mieli tehdä samoin, mut en tehny.

Eilen aamulla kun mä heräsin, mä aloin koskee mun ranteeseen. Ne suonet oli siinä niin pinnalla, että mua alko ahdistaa. Tosi outoa herätä siihen fiilikseen, että "hei vedämpä ranteet auki trallalaa" ja niin edespäin... Tänään koulussa kävi samoin. Yhtäkkiä mä huomasin, että mun sormet kulki mun vasemman käden ranteen suonia pitkin ja valitsinkin jo sopivan kohdan mihin viiltää, mutta en viiltänyt.

Onko mitään järkeä olla vielä elossa, ku joka päivä haluan vaan kuolla?

I still try to fly, but all i do is fall.

En ole oikein ehtinyt kirjoittaa tänne. Koko ajan olen kyllä aikonut... Viime viikolla oli syysloma. Mä halun takas sinne!! Mä vihaan koulua! Kiva ku pitää mennä jätti rakennukseen miljoonan(okei tuhannen) ihmisen joukkoon. Muutenki vihaan ihmismassoja. Sitten vielä kun pitää olla yksin. Mä en halua olla yksin. Mut en kyllä halua/jaksa olla muidenkaan kanssa. Taas yksi ristiriitainen piirre minussa.

Anyway, siis syysloma.. Mulla oli tosi kiva syysloma. Edellisviikon perjantaina menin siskon ja sen kavereiden kanssa Kokkolaan kattomaan Deep Insight:iä. Auto matka oli tosi kiva, ku me tehtiin Krissen(sisko) kanssa kaikkea semmosta mitä nyt autossa voi tehdä, silleen et kaikki muut nukkuu. Oi, mulla oli niin kivaa. Siis Krisse ei varmaan käsitäkkään kuinka kivaa mulla oli. Ei me mitään über juttuja tehty, mutta se et me oltiin ihan kahdestaan(tavallaan ku muut nukkui;). Mua pelotti koko meno matkan, et Krisse ei jaksais ajaa loppuun. Ei mua silleen olisi haitannut vaikka Krissen roomie olis tullut ajamaan, mutta kun mulla oli niin kivaa.

Siellä Kokkolassa me oltiin jossain baarissa?? Mul oli sielläkin ihan mahtava fiilis. Tutustuin uusiin ihmisiin ja kaikkea. Mä olin niinku joku toinen ihminen siellä. Mä en ollut yhtään ujo, niinku yleensä, eikä mua ahdistanut yhtään. SIIS EI HETKEÄKÄÄN! Mitä ihmettä mulle oli tapahtunut. Bändi oli tosi hyvä ja niinku aina, elävänä musiikkina se on vielä parempi! Oli siistiä kun Jukka poseerasi mun kameraan kun mä kuvasin videoo :D Keikan jälkeen hengailtiin hetki siellä baarissa. Mä olisin halunnut mennä laulaa karaokea, mutta Krisse sanoi koko ajan et: "Mennään myöhemmin" sitten tulikin jo valomerkki (mun elämän ensimmäinen :D) enkä ehtinyt laulaa. Mua harmitti vähän, mutta todellakin ymmärrän, et Krisse halusi hengailla sen kavereitten kanssa, joita se ei ollut nähnyt pitkään aikaan.

Joskus neljän viiden maissa me lähdettiin ajamaan Saloon päin. Oltiin kotona joskus kymmeneltä?kai. Menin kattomaan Maken jäkis peliä, vaikka en ollut nukkunut koko yönä. Olin tietty siellä ihan seko. Ja äiti oli koko ajan et"rauhotu nyt" ja "sit kotona menet heti nukkumaan" No jooojoo! Vaikka en sitten kyllä mennyt. Yritin toki, mutta en pystynyt nukkuu (perus without the pills). Illalla oli Krissen luona etkot,keikat,jatkot :D mutta mä olin niin huonossa kunnossa (väsynyt), että lähin pois ennen ysiä. Kyllä harmitti kotona. Vieläkin harmittaa. Olis ollut varmasti tosi kivaa. Sitä paitsi olin just saanut äitin suostumaan siihen, että saan juoda edes vähän enemmän ku jonku yhden siiderin. Siis en mä mitään perskännejä halua vetää, mutta olis kiva ku joskus saisi semmoset sopivat sosiaalikännit... Join siellä lasin boolia. Mutta nyt jälkeen päin mä tajuun, että se oli väsymys mistä se huono-olo johtui eikä se booli.. Nyt äiti on sitten sitä mieltä et "ei alkoholia lääkityksen aikana"

Alkoholista puheen ollen, mä oli menossa torstaina laivalle serkkujen(A 13v ja J 8v) ja heidän äitin(eli äitin veljen vaimon;D) kanssa. Menin ke iltana niille yöksi, koska lähettiin aamulla aikaisin silja galaxilla. Nukuin A:n huoneessa sen kanssa. A on just semmoinen ku noi tytöt tossa iässä on. Puhuttiin sit kaikkea ja kysyin jonkun asian yhteydessä, että onko se juonut. "Kerran maistoin kaverilta siideriä" Ihan normaalia ja hyväksyttävää minusta. Mutta sitten se näyttikin mitä sillä oli kaapissa. KOSSU PULLO! Se sanoi, että joku sen kaveri oli käskenyt A:ta säilyttää sitä sille. Mä sanoin, että se pitää kaataa pois, mitä jos sun äitis näkee ton! Tultiin kuitenki siihen tulokseen, että siitä jäisi epäillyttävä haju. Mä sanoin, että mä otan sen. Laitoin sen mun laukkuun. (onneksi, koska seuraavana aamuna sen äiti etsi A:n kaapista jotain paitaa) "Se ei haittaa jos se sieltä löytyy. Mä voin kaataa sen sitten jossain vaiheessa" Se oli ihan oikeesti mun tarkoitus.

Mutta tapahtuko se? No ei! Tuolla se pullo on mun kaapissa lukkojen takana. Sitten joku päivä kun on taas niin paska olo, ni vedän sen ja lääkkeitä naamaan ja viiltelen. Vittu mä olen tyhmä. Mä annan sen tapahua. Teen sen ittelleni tosi helpoksi. Piilotan viinat ittelleni, etin lasinsiruja maasta ja löysin lääkekaapin avaimen.. Mä vihaan itteäni!

Laivalla oli ihan kivaa. A temppuili ku mikäkin kakara, perus murkku. J oli tosi söpöllä tuulella ja illan lopuksi se tuli mun viereen istuu ja halasi mua. Se oli tosi ihanaa. Me tehtiin muutenkin J:n kans kaikkee kivaa koko päivä. Mul on niin helppo asettuu lapsen rooliin, mikä tietty johtaa siihen, että lapsilla on hauskaa mun kanssa. Outoa vaan, ne kuitenkin kunnioittaa mua enemmän kuin ikätovereitaan. Se on hyvä :) Muuten laivalla oli tosi kivaa, mutta illalla joskus kahdeksan aikaan mua alko ahdistaa. Siis ihan kauheasti. Mä olisin voinut mennä hyttiin yksin, mutta olin sitä mieltä, että ei kannattanut olla yksin. Jossain vaiheessa serkkujen äiti kysyi, että onko mulla kaikki hyvin. Vastasin, että en tiedä ja sanoin, että auttaa, kun otan lääkkeet. Ja auttoihan se. Seroguel

Sä oot liian lähellä mua. Se sattuu.
Ota askel taaksepäin, oot nimittäin ylittäny rajan.
Tä on mun aluetta.
Tuskin koskaan tulen päästämään ketään tänne,
ainakaan luvalla.
Joskus tä alue oli paljon pienempi.
Oikeastaan olematon.
Mutta sitten sä tulit ja kosketit mua.
Sen jälkeen mun raja on kulkenu paljon laajemman alueen mun ympärillä.
Ja sitä rajaa ei saa ylittää!
Mun on parempi yksin.
Tai niin mä kuvittelen ja haluan uskotella ittelleni.
Sosiaaliset paineet on mulle liikaa.
Hyvästi.

Mä olen lately nähnyt paljon unia. Siis ihan tietoisesti olen yrittänyt ja hyvin onnistunut. Teen silleen, että laitan herätyksen soimaan pari tuntia ennekuin pitää herätä ja sitten alan nukkuu uudestaan, uni ei ole enää niin syvää, ni muistaa unet. Joskus unet on tosi kivoja ja joskus ahdistavia. Tässä yksi mitä mä aina välillä mietin:
28-29.9 2010
Aluksi oli kauhea sumu ja mä ja Make käveltiin ulkona käsikkäin. Jossain vaiheessa Make sanoi: "Kato, kohta sä et enää näe mua" sitten se juoksi joku 2-3metriä eteenpäin. Mä yritin tarrata sen hihaan, mutta se oli liian nopea. Sitten se katosi sinne sumuun. Se oli tosi ahdistavaa, ku en löytänyt sitä sieltä. Sitten(en ole varma kuuluiko tämä jatko tohon toiseen uneen vai oliko eri uni ihan?enmuista) olin osasto 716:lla(ei se missä olin viimeksi). Se näytti enemmän joltain vastaanotto polilta ja se ei ollut yhtään samannäköinen kuin toi 716 on oikeasti. Oltiin siellä jotain venailemassa, se näytti ihan odotus salilta. Sitten äiti näki, et sen osaston kyltissä luki 13-22-vuotiaille. Sitten äiti kysy joltain hoitajalta "Ai saako tänne tulla yli 18-vuotiaita hoitoon?" Sitten äiti ja baaba meni jonkun hoitajan perässä, vissiin sopimaan, että mä jään sinne. Ja mä ja Make? jäätiin siihen odottelemaan.

Sit yhtäkkiä mun teki mieli viillellä. Siinä oli vieressä semmonen vastaanotto tiski ja siinä oli semmonen ihme paketissa oleva tosi terävän näköinen veitsi(joku kirurgin veitsi) Mä otin sen salaa ja lähin äkkiä pois siitä. Make kysy itku kurkussa "Sandra, mitä sä teet?" Mä en ehtinyt vastata kun mä näin että baaba tuli sieltä. Baaba sanoi: "Aiotko sä tehdä tota pienen lapsen edessä?" Mä sanoin: "En, siksi yritinki päästä Makesta eroon" Sit mä en muista mitä tapahtui, mutta seuraavaksi olin juoksemassa sen veitsen kanssa pakoon johonkin vessaan. Joku vissiin juoksi mun perässä. Sitten oli keskellä jotain 5x5metristä huonetta joka oli ihan täynnä pikkulapsia leikkimässä. Siellä keskellä sitä huonetta oli pieni vessa. Se vessa oli tosi outo. Se oli semmonen, että siinä oli semmonen peilitila(missä pestään kädet ja silleen) ja vaan yksi WCkoppi. Oudon siitä teki se, että myös siinä peilitilassa oli pytty. Sen kopin oven sai lukkoon ja myös sen pelitilan oven sai lukkoon. Siellä koppi vessassa oli joku pikku tyttö ja mä olin siinä peilitilassa. Molemmat ovet oli lukossa. Mä kysyin: "Haittaako sua jos oon täällä?" se sanoi: "Ei haittaa, jos oot siellä, kunhan et tuu tänne" Outo kohta....

Mä odotin, että se lähtee ja kun se oli lähtenyt, mä aloin viillellä. En painanut kovin lujaa, koska se veitsi oli niin terävä. Haavat vuosi aika paljon ja mä yritin pyyhkiä niitä. Tein tosi monta viiltoa, varmaan 20. Käden sisä- ja ulkopuolelle ja sit vielä ylä varteen. Sitten tulin vessasta, niitä lapsia ei ollut enää siinä. Äiti ja noi oli ja äiti sanoi: "Noni, mennään kotiin" Sitten mentiin kotiin volvolla. Niistä viiltojäljistä ei puhuttu.

Tosi outo uni. Mutta se kertoo musta tosi hyvin. Voisin alkaa analysoimaan tätä unta psykodynaamisen koulunkunnan näkökulmasta. Sigmund Freud saisi vaikka mitä hauskaa väänneltyä ja käänneltyä tästä. Varsinkin se, et kun menin sinne vessaan, ni siellä oli niin lapsia ja kun olin viillellyt ja tulin pois, niitä lapsia ei ollut enää. Voi kuule Freud missä olet kun sua tarvitaan.

Tulipas tästä pitkä teksti. Mä en varmaan jaksaisi lukea näin pitkää vuodatusta.. Onnittelut niille jotka jaksoi. Olisi mulla vielä vaikka mitä kerrottavaa, mutta mä en jaksa enää kirjoittaa. Maybe tomorrow....

Lamb of God

Osa elämää,
tätä pientä hetkeä.
Aaltoilevat tunteet,
ajatukset piiloon sulkee.
Suurinta voimaa ei ole.
Kosketus ei ole tunne,
huokaisu on.
Kylmätväreet,
tiheä hengitys,
kipu, ahdistus,
viha, onnettumuus.
Olen vain yksi miljoonasta,
miljoonista,
Yksi,
joka kuvittelee olevansa ainoa laatuaan.
Olen vain massatuote,
häviän massaan.
Kuolen tuntemattomana.
Yksi tuntee minut,
tietää minun jokaisen kosketuksen,
kuulee minun jokaisen huokauksen,
näkee minun jokaisen kyyneleen,
ei jätä yksin,
rakastaa, välittää, huolehtii.
Olen sinun lapsesi Isä.
Minä olen karitsa
ja sinä olet minun paimen.

Back again(in two ways)

En oo kirjotellu pitkään aikaan, koska luuluin, että mun sisko(Krisse) joka lukee tätä blogii on kertonu sisältöö muille. Mut onneks mä olin väärässä. Voin siis alkaa taas kirjottaa näit postauksia.

Oon nyt koulussa... Nyt ihan lähi päivinä on alkanu taas kauhee alamäki. Oon takas siinä pisteessä, missä olin viime vuonna ennen osastoa.. Tai en ehkä ihan niin huonossa kunnossa. Mä pärjään koulus silleen. taino pärjään ja pärjään KÄYN koulussa tunneilla. Ja mulla ei oo mitään valtavaa halua tappaa itteeni. Siis kyllä mä kuolisin mielellään heti vaan ku voin, mutta mä en halua tappaa itteeni.

Eilen ruotsin tunnilla mua ahdisti kauheesti. Mä vaan jotenki sit niinku päädyin siihen pisteeseen, että mulla oli lasinsiru kädessä ja naarmuttelin kättä hihan sisällä, tietenki silleen että kukaan ei nähnyt. No tietenki, kun viiltelee, ni alkaa ahdistaa enemmän vaan, jatkoin sitä sitte vessassa välitunnilla. Jos en olis jatkanu, ni en nyt olis tässä jamassa. Mut en mä vaan... en mä tiiä. Kui ihminen on niin tyhmä. Menin sitte myöhemmin Krissen luokse yöksi, ja koska se on ainoo johon voin luottaa ja mun oli pakko kertoo jollekki, ni tietenki sille. Puhuttiin myös paljon muusta ja selviteltiin väärinkäsityksiä.

Sit illalla siel Krissen luona, ku siel oli toinenki sisko yökyläilemässä, ni mulla ei ollu siellä läheskään yhtäkivaa ku aiemmin. Ihan illalla meilla oli tosi kivaa(tai ainakin mulla) ku me katottiin leffa ja juteltiin kaikkee.

Tänään aamulla tulin vähän ajois koululle ku tulin Krissen kyydil ja sil oli jotain menoo. Olin sit koululla joskus puol kympiltä ja piti sit venailla tunti. Luin yhtä tosi hyvää kirjaa, nimittäin Torey Haydenin Tiikerin lapsi. Se on oikeesti tosi mielenkiintonen ja se koskettaa mua aika paljon. Välillä mua ahdistaa lukea sitä. No en mä sit tiiä mitä siin tapahtu. Kai mä jollain tavalla siinä niinku keräsin sitä ahdistusta mun ympärille ja sit ku piti mennä tunnille, ni ahdisti sietämättömästi. Olin kuitenki menossa filsan tunnille, koska tiesin, et muuten meen viiltelee.

No tietenki just tänään oli siin tilalla joku ihme juttu salissa. Mä olin ihan menossa sinnekki, mut siinä mun ympärillä oli niin paljon ihmisiä. Siis joka paikassa oli ihmisiä. Mua alko vaan ahdistaa enemmän ja mä tunsin miten mun hengitys alko tiheentyä ja sit mä menin vessaan. Kun mua ahdistaa tosi paljon, mä en pysty puhuu, mä en pysty itkee, mä en osaa toimia oikein. Aloin viiltelee. Tällä kertaa viillot oli syvempiä. Ei siis syviä, mutta ei mitään pintanaarmujakaan. Viiltelin tosi kauan aikaa, melkeen tunnin ajan, mutta viiltoja ei tullut monta. Sitten tulin pois vessasta ja olin menossa syömään, mut sit kaikki tuli pois sielt salista ja ruokalassa oli niin paljon ihmisii, että mä en pystyny mennä sinne syömään...

Kohta alkaa filosofian tunti(se toinen puolikas sitä) , saas nähän miten käy.

Mä muuten luulen, että tähän taas jotenki yllättäen alkaneeseen viiltelyyn voi olla osaks syynä se, että tossa kirjassa mitä mä luen, on semmosia kohtia, missä joku on viillelly ja siitä kerrotaan.. Sit mulle tulee semmonen olo, että haluun ittekki viillellä. Ja sit toinen syy voi olla se ku me oltiin äitin kanssa kattomassa semmonen suomalainen leffa "prinsesssa" ja siinä se yks viilsi ranteet auki ja kuoli. Musta tuntuu, että ku mua ahdistaa ni noi jutut tavallaan muistuttaa mua siitä et on tämmönenki tapa päästä eroon ahdistuksesta.

Full of hate,
out of love.
So full but too empty

Better

Oon pitäny nyt näköjään vähän taukoa. En ole nimittäin päässyt koneelle, ku olin isovanhmpia auttelemassa maalla. Siellä oli tosi kivaa ja jotenki tuntu niinku olis huolet kadonnut siellä kokonaan. Oon vissiin huomenna menossa sinne taas viikonlopuksi.

Tänään on ollu tositosi hyvä päivä! Koulussa meni hyvin, vaikkakin skippasin filosofian tunnit, ku en vaan yksinkertasesti jaksanu nousta aamulla sängystä. Mut siis matikan tunti meni hyvin. Ymmärsin asiat suurin piirtein ja opettaja on koulun paras matikanope. Läksytki sain tehtyä. Vähän piti siskolta neuvoa pyytää, mut onpahan nyt sit tehtynä :) Koulun jälkeen jäin hetkeks hengailee sinne pihalle kavereitten kanssa. Oli jotenki ihan normaali olo?

Tietenkään päivä ei voinut olla täydellinen(ku on sentään kyse musta) Nimittäin jäätävä päänsärky koko päivän ja illemmalla hirveet niska/selkä/hartia kivut. Noi fyysiset jutut tosin on niin paljon helpompia kantaa vaikka koko päivän. Mielummin eläisin sata tämmöstä päivää ku yhtäkään semmosta millasta mun elämä oikeesti on.

Eilen juteltiin äiti kanssa, ku mua vähän huolettaa, että en tule ikinä saamaan lapsia, koska kukaan ei huoli tän näköstä ihmistä. Äiti sano, että mun ulkonäössä ei ole mitään vikaa. Valehtelee itteleen tai mulle. No kuitenki. Äiti sit sano, että mistä vois alkaa ettiä seuraa. Harrastukset, seurakunnat... kaikkiin vaihtoehtoihin mulla oli ihan hyvät perustelut, et miksi ei onnistu. Sit mä ehdotin deitti palstoja netissä. Äiti sano, että se voi olla ihan hyvä idea. Mulla on nyt yhdellä seuranhaku saitilla profiili. Saas nähä mitä siitäki tulee...

Nyt täytyy kyllä mennä nukkumaan, että jaksaa taas aamulla nousta. Öitä

Answer my call

Viime yö oli tosi rankka. Nukahdin joskus viideltä aamulla. Mulla oli todella huono olo. Ahdisti ja masensi. En yhtään tiennyt, mitä olis pitänyt tehdä. Muistin kuulleeni äitin työrepusta lääkkeitten kolinaa. Jotain ibumaxia tai jotain, 600mg. Kourallinen siitä ja suuhun vaan. Se olis ollut sillä selvä. Mut en mä sit kuitenkaan mennyt. Onneksi Nelli oli mun kanssa nukkumassa. Muuten olisin ollut paljon helpompi lähteä alakertaan ja siellä ei sit varmaan olis ollut enää mitään tehtävissä. Jos en olisi lääkkeitä ottanu, ni ainakin olisin hakenu ne sirpaleet ja viillelly. Niin ei kuitenkaan käyny.

Itkin itseni uneen. En edes varsinaisesti tiedä miksi itkin... Mä vihaan itkemistä. Heikkouden osotus. Mutta aina en vaan voi siihen vaikuttaa.

Aamulla mä sit heräsin joskus 11, ku olin niin myöhään valvonu. En siis heränny herätyskelloon. Mulla olis alkanut bilsan koe kasilta.. No se meni nyt sit ohi. Soitin äitillä ja kerroin, että olin nukkunu pommiin. Äiti oli tosi vihanen, vaikka selitin, että en ollu saanu unta ja että en heränny herätyskelloon. Mä kuvittelin, että äiti olis ymmärtäny, mutta se oli tosi vihanen. Mä olen niin herkillä nyt, että sit rupes kaduttaa, että en ollu käyny tyhjentämäs sitä lääkepurkkia. Mua harmitti hirveesti, että äiti oli niin vihanen. Olisin halunnu kuolla.

Iltapäivällä ku äiti tuli töistä, se kysy, et haluunko mennä sen kanssa terveyskeskukseen, ku sillä oli joku työterveystarkastus. Se sanoi, että voin ajaa takas sieltä(ajan ajokorttia ja äiti opettaa). Mä lähdin mukaan, vaikka olisin paljon mielummin jääny sohvalle märehtimään omaan pahaan oloon. Se on aina vaan niin paljon helpompaa. Mä vähän ihmettelin, että miksi äiti ei ollu enää vihanen. Sit äiti rupes selittää, että sillä oli ollu jotain pientä riitaa työkavereitten kanssa ja siks oli ollut niin kiree puhelimessa. Puhuttiin sit ihan rauhassa siitä bilsan kokeesta ja tultiin sit siihen tulokseen, että voin suorittaa koko kurssin alusta jossain vaiheessa. "Tuleepahan sitten kerrattua kunnolla" Mul tuli niin hyvä olo. Tuntu ku kuorma olis tippunu selästä. Jälkeen päin sitten mietin, että näin pieni asia ja niin isot tunteet. Miksi mä en voi tuntea vähän vähemmän dramaattisesti.

Juttelin eilen illalla facebookissa yhden 13v tytön kanssa, jonka mä tapasin osastolla. Kutsun TM:ksi. Siis sillä on ollut tosi vaikeeta. Sen hyvä ystävä on tehnyt itsemurhan pari vuotta sitten ja nyt TM voi aika huonosti (paremmin nyt ku osasto ajalla). TM on viillelly, mutta sillä on ollut aika pitkä aika taukoa, mutta kuun alussa taas viillelly. Me juteltiin siitä. TM kerto mulle, että ei tiennyt mitä muutakaan tehdä ja ei ollu ketään kelle puhuakkaan. No mä tiedän tosi hyvin mistä hän puhus ja ymmärsin hyvinki. Sanoin, että aina on joku parempi keino toimia(vaikka en itsekään aina välttämättä muista). Mä annoin mun puhelin numeron hänelle ja sovittiin, että kun tulee semmonen olo, ni mulle voi soittaa. Sanoin, että millon vaan , oon valmis 24/7. Ja sanoin, että voi soittaa ihan vaikka kuulumisiakin. Ei tarvitse olla mitään varsinaista asiaa,mutta että on aina joku johon turvautua. Tuntuu niin hyvältä, kun voi auttaa jotain. Varsinkin TM:mää. Hän on mulle kuin pikkusisko. Ja on itsekkin samaa mieltä. Mä sanoin TM:mälle aina, että hän on tosi tärkeä ihminen ja, että myös hänen pitää se itse ymmärtää. Sanoin myös, että pitää sallia myös kaikki ikävät tunteet. Niitä ei tarvitse yrittää piilottaa tai kiertää. Ja paljon muutankin sellasta, mikä ei ole mullekaan selvää... Mutta nä jutut ei ole kyllä ihan samoja meidän kahden kohdalla. TM ei nimittäin ole tehnyt itse mitään väärää.

Nyt pitäisi alkaa lukee psykaa. Vaikka turhaahan se on ku en kuitenkaan pysty keskittymään lukemiseen ja se minkä saan luettua ei kuitenkaan jää mieleen.

Tällä hetkellä on semmonen levollinen olo. Ei mikään hirveen paha, muttei älyttömän hyväkään.

Hide your face

Ei, älä viillä mua enää sillä veitsellä. Se vie mun elämän, mun ihmisyyden. Tunnen kaiken uudella tasolla. Se satutti. Arpi jäi. Arpi,joka ei koskaan mee pois. Pistä pois jo se veitsi. En halua, en tahdo! Tajuutko, sanon ei! Tiiän, et se on myöhästä. Mut nyt sanon EI! EN TAHDO! Kunniotatko mua? Olisitko kunnioittanut mun tahtoa, jos olisin sillon sanonut ei? Olisitko ottanut väkisin?

Sillon en tiennyt. Sun olisi pitänyt tietää. Pistä pois se nyt! En halua! Tajua. Ei se ollut se tilanne, joka sai mut hiljaiseksi. Mä en vaan osannut. En tiennyt, että se tappaa mut. Sä et kertonu. En osannu edes epäillä. Onko siis väärin syyttää sua, ku en osannut sanoa ei? Vai olisko sun pitänyt ite ymmärtää, että nyt sanon ei. Olisko sun pitänyt tietää, että yli kymmenen vuoden päästä sanon ei. Ethän sä voinut sitä tietää.

Mä sanoin jo alusta saakka, että se ei ole sun syytäs. Mut mulle on yritetty aina syöttää paskaa, että se on muka sun syytä. Ja, että mä olen ihan syytön. Nyt tajuan, kun näitä asioita ajattelen, että ethän sä voinut tietää. Mun olisi pitänyt sanoa ei jo sillon. Turha sitä nyt enää on sanoa. Mä annoin sun tehdä sen. En kieltäny, en pyristellyt vastaan. Annoin sulle luvan olemalla kieltämättä. Se oli mun oma syy. Sä et tiennyt. Mä en tiennyt. Mun olis pitänyt tietää. Sä et voinut tietää, koska mä en tiennyt. Eli se oli mun syy. Mulle kaikki paska! Sen mä ansaitsen

Mä oon huono, tarpeeton, turha. Mä ansaitsen kaiken sen pahan, mitä oon saanu ja mitä tuun saamaan. Oon paha! Mun pitäis hirttäytyä. Mun pitäis kuolla pois. Mä oon saanu kaiken pahan alkamaan. Vain minä olen syyllinen. Sä et tiennyt, sä et voinut tietää. Mä en rakasta itseäni, koska en ansaitse rakkautta! Mä en ansaitse mitään hyvää. Vittu mä vihaan itteeni! Vittu mä oon turha! Mä en osaa mitään, en pysty yhtään mihinkään. Oon yks vitun paska ja turha. Voisin vaan kuolla pois jo!

Kill me for good! En mä halua pärjätä, koska tiiän, etten pysty. Mä en jaksa yrittää, koska tiiän, et siitä ei tulu mitään. Tyhmyys voitti taas! Mut saa tappaaki. Annan luvan! Oon loppuun käytetty. Viimenen käyttöpäivä oli 30.3.2010. Ja täällä mä vielä olen. En saanut asiaa toimitettua loppuun asti. Tai oikeastaan mut keskeytettiin. Kukaan ei edes välttämättä tiedä, että oon jo alkanut pilaantua sisältä. Ei koskaan enää normaalia elämää. Kuolema on lähellä. Kohta millään ei ole enää mitään väliä.

Aika kuluu,vuodet vierii.
Kipua ja tuskaa vaan
Kohta,
tä kaikki loppuu.

Anteeksi.. Mä oon niin pahoillani. Anna anteeksi mulle. En kestä, jos sä vihoittelet. Mä en osaa, en voi, en pysty tuntemaan rakkautta. Anna mun mennä. Mä haluun pois... Mä en kestä tätä päivääkään enää. Vittu mä haluan pois! Kill me, please! I just wish I was gone, gone for good.

Let me die

I keep my trust on You

Nupossa meni ihan päin vittua. Siellä oli siis mä, lääkäri ja mun nupo hoitaja. Ekana juteltiin siinä kaikkea ihan tavallista ja se kyseli kaikkea ja mä vastailin silleen lyhyesti yhel tai kahella sanalla, ku en yllättäen saanu sanoja suusta ulos. Asiaa olis kyllä ollut. Sit se kysyi kavereista. Mä sanoin ihan rehellisesti niinku se on: mulla ei ole kavereita. Oon koulussa päivät yksin ja vapaa-ajalla myös. Ei sillä, että mua jotenki erityisemmin kiinnostaisi olla ihmisten kanssa. Senkin sanoin nupossa. Lääkäri sano: "joo, se on ihan normaalia, että ei aina jaksa olla kavereitten kanssa. Ja sit, kun sä oot omanikäisten kanssa, ni varmaan osallistut tosi hyvin keskusteluihin" En ole kyllä samaa mieltä. Oikeastaan tänään, kun mä näin mun yhden ennen tosi läheisen kaverin ihan ohimennen(ollaan tunnettu siis joku 12vuotta), ni itekkin oikeesti säikähdin, ku mulla ei ollu mitään sanottavaa. Se tilanne oli aika epämukava, koska se puhu ja kerto tulevista kirjotuksista, mutta mä en vaan pystyny suutani avaamaan. Eli lääkäri oli ihan väärässä ton suhteen, mutta en viittiny sanoo siihen mitään. Parempi näinpäin ku et se kuvittelee, et oon pahemmassa jamassa ku oon (jos se nyt on mahdollista)

Sitten puhuttiin koulusta. Mä sanoin että en ole jaksanu tehä mitään koulun eteen. Se sano: "No se on hyvä, että sä oot jaksanu käydä koulussa. Ei se haittaa, vaikka et ole lukenut läksyjä illalla kotona, koska sä luet kokeisiin" En tiedä, mistä se tonkin oli keksiny, mutta se on kyllä totta. Tai ainakin mä yritän lukea. Tiedä sitten kuinka hyvin se onnistuu. Sit se kans puhus siitä, että hyvä kun jaksan käydä kuorossa. No siinä oli kyllä oikeassa. Siellä mä käyn. Vaikka harkat onkin vaan kerran viikossa. Mutta siellä oli oikeesti viime torstaina kivaa ja nauroin pitkästäaikaa oikeesti.

Puhuttiin siel kans mun kurssien vähäisyydestä. Sit se oli silleen et jos et jaksa niin ota vähemmän kursseja. No mulla on kaks.. Pitäiskö sitten ottaa yksi?? Se lääkäri oli oikeesti tosi outo. Mut yks asia siin oli hyvää, nimittäin se, et se sanoi koko ajan, että ei ole kiire sen lukion kanssa. Mulle tulee paljon hyväksytympi olo, ku joku sanoo, että se on ihan okei, että lukion käynti kestää pidempään. Koska täähän kestää.

No anyway, sitten ne kysyi, että millon seuraava aika laitetaan. Mä sanoin, että en halua enää jatkaa niitä käyntejä. Sit ne sano, että no jos sä haluat aikoja vähän havemmaksi, vaikka kerran kahdessa viikossa. Mä sanoin, että haluun lopettaa käynnit kokonaan. Lääkäri sano, että jos on lääkkeitä, ni on pakko olla jonkilainen hoitokontakti. Mä sanoin, että voin lopettaa lääkkeetki. No sit se alko jotain selittää, että noita lääkkeitä ei saa lopettaa yhtäkkii jne..... Sit ne sekotti taas äitin näihin asioihin. Yritin selittää, että mä oon aikuinen ja en halua enää äitiä joka paikkaan. No siitähän meinas tulla oikeen tappelu. Mä en saa päättää ite mun hoitoihin liittyviä asioita. Ne keskenään kuulemma sitten päättää millä tavalla jatkan. Sitten tultiin semmoseen lopputulokseen, että mul on toinen hone syyslomalla. Mä sanoin, että tulen todennäkösesti perumaan sen ajan, koska en olis sitä edes halunnu. Ne sit jotain selitti et "Me toivotaan, että tulet...."

En siis saa päättää, selvä. No kotona sitten äiti alko kysellä kauheesti. Sanoin vaan, että seuraava aika on syyskuussa. En kertonu mitään muuta tosta käynnistä. Sit äiti pyys juttelee. Se tuntee mut liian hyvin. Oikeen ärsyttää, että se näkee mun feikki kuoren alle, missä mä pidän mun oikeet tunteet ja ajatukset. No me juteltiin äitin kanssa aika kauan. Kerroin äitille, että mua masentaa koko ajan ja että ei ole kavereita ja koulu ei suju. Sanoin, että voin huonommin ku miltä näytän, koska piilotan mun tunteet ja se sano, että se tietää. Sit mä selitin, että opiskelua vaikeuttaa, se, että kun ne ajatukset on siellä jossain lukittuna, ni en pysty opiskelemaankaan, koska myös ne opiskeluun liittyvät asiat on siellä, ja en uskalla yrittää poimia niitä sieltä, koska pelkään, että sitten ne asiat tulee vyörynä ulos ja menetän kontrollin pahemmin. Äiti ymmärsi mua ja mulle tuli heti parempi olo. Ainakin joku ymmärtää...

Puhuttiin kans tosta lauantai illasta. Sisko oli ilmeisesti sanonu äitille, että olin menossa rautatieasemalle. Sanoin äitille, että olin menossa kaverin luokse, joka asuu keskustassa. Se kai usko sen,ja hyvä niin.

Nyt illalla olin Nellin kanssa lenkillä ja löysin maasta lasinsirpaleita. No tiettyhän ne lähti mukaan. On turvallinen olo,kun tietää, mistä saa nopeasti jotain, jolla viillellä. Vähän narmuttelin kevyesti rannetta, mutta laitoin sitten sirpaleet talteen ja tuolla ne vielä on...

Ei tää elämä ole mua varten. Mä haluan vähän helpomman. Sanotaan, että Jumala antaa jokaiselle vaan sen minkä kukin jaksaa kantaa, mutta mun kohdalla on kyllä laskettu väärin

I really should start keeping my eyes wide open

Miten tä koulun käynti voi olla näin vaikeeta. Mulla on tällä hetkellä vaan kaks ainetta ja silti tuntuu, etten millään pysty. Kyvyttömyyden tunne johtuu varmaan suurilta osin siitä, että en pysty keskittyä lukemiseen. Katsoin eilen illalla bilsan kirjaa. Sata sivua opiskeltavaa, sata sivua luettavaa. Kirjaimet pomppi silmissä. En saanut sanoista selvää. Pelotti... Keskiviikkona on bilsan koe. Laitoin kirjan pois. En uskaltanut alkaa lukea, sillä tiedän etten pysty. Tää on niin epäreilua! Mä haluun opiskella ja oppia, mutta mä en pysty. Haluisin lopettaa lukion. Tai en halua, mutta välillä tuntuu, että se olis parempi...

Tänään on sit se hone. En tiedä mitä siellä sanoisin. Ei edes huvittais mennä sinne. Mut kai se on pakko. Musta sekin on turhaa. Koko toi nupo juttu.

Ja joo.. ei mun elämässä oikeen muuta enää ole ku koulu ja nupo. Aika turha elämä. Joutais roskikseen. Välillä mua harmittaa, että oon uskovainen... Olis paljon helpompi tehdä itsari, jos ei olis niin vahvaa syytä olla tekemättä. Oikeestaan se on ollu mulle jo kauan se ainoa syy miksi en ole tappanut itteeni. En mä halua elää. En mä itteni takia täällä ole.

Tänään taas koulussa ahdistaa (vaihteeksi). Haluisin mennä vaan kotiin viiltelemään tai jotain. Tekemään jotain, mitä mä ansaitsen. Kipu,tuska,viha...... Mut mä en voi edes viillellä, koska en halua loukata äitiä. Oon nimittäin luvannu äitille, että sanon sille, jos tulee niin paha olo. Ja mä rakastan ja kunnioitan mun äitiä. En haluu satuttaa sitä. Ja siksi mä en myöskään sitten kerro sille pahaa oloani. En halua, että äiti luulee, että se on jotenkin sen vika, että mä olen viallinen ja täys luuseri. Hankala tilanne..

Nyt täytyis varmaan mennä takas tunnille. Ei kyllä jaksais, mutta...-->

Gone Reality

Tänään oli ihan hirvee päivä! Ensin isä kanssa oli riitaa ja nyt illalla piti mennä Krisse siskon luokse yöksi pikkuveljen kanssa, mutta tuli riita ja tultiin pois sieltä. Kaikki luulee, että mä oon ilkee tahallaan, mutta tä päivä oli mulle tosi suuri haaste henkisesti. Ei sitä ymmärrä, jos ei joudu asuu mun ajatusten kanssa. Oon nimittäin koko päivän monessa eri tilanteessa joutunut kuulemaan juttuja yhdestä inhottavasta henkilöstä, joka satutti mua joskus todella pahasti. Jotenki se viha sitä henkilöä kohtaan alkaa kertyä ku sitä ajattelee. Nyt oon aika hyvin saanu sen pysymään pois mun milestä just niinku viiltelemällä ja juomisella ja nyt lähiaikoina se ei vaan oo noussu mieleen(onneksi). Mutta jos joku on koko ajan puhumassa siitä, ni all those painfull memorys are flashing through my eyes. Eikä kukaan oikeen näytä ymmärtävän sitä..

No sit tosiaan, kun lähin vihasena kävelemään pois Krissen luota yksin, en todellakaan ollu menossa kotiin, vaan rautatieasemalle. Jotenki siellä tulee semmonen voimakas olo. Mun elämä on vihdoinkin mun omissa käsissä. Ja sit jos oikeen hyvä tuuri käy, voimistun niin paljon, että löydän itseni pian raiteilta istumasta. No sisko lähti autolla perään. En olisi noussut kyytiin, jos Markus ei olisi tullut mua kädestäpitäen taluttamaan autoon. En tiiä ymmärsikö se mihin olin menossa, mutta ainaki sillä oli itkukurkussa.

Tulin Krisse kyydillä kotiin. Meni hetki, ennenkuin pääsin pois siitä inhottavasta tunteesta, missä ajatukset ei kulje ja hengitys tiheentyy. Markus kysyi multa, että mihin olin menossa ja sillä oli taas itkukurkussa. Sanoin, että olin menossa kaverin luokse ja Make suodatti sen aika hyvin. Sitten se sano jotain et: Aattele,sä olisit vielä kävelemässä tuolla ulkona. Ja se tarkotti että vakava tilanne oli jo ohi. Hyvä niin. Nyt se odottaa mua nukkumaan. Ei halunnut että nukun olo huoneessa yksin. Menen sinne nyt..

Jos Makea ei olis, ei olis enää muakaan ollut pitkään aikaan.

Mä oon muuten päättänyt nyt sata prosenttisesti, että hoitoneuvottelussa mä aijon sanoa, että katkasen yhteydet sinne ja lopetan lääkkeet. Nupo on turha. Lääkkeet on turhia.. Oon sen näitten kuuden tuskaisen vuoden jälkeen ymmärtänyt. Mua ei voi auttaa. Jään tällaseksi tai sit tapan itteni.

Täällä taas..

Oon pitäny aika pitkän tauon kirjottamisesta. En ees oikeestaan tiedä miksi. Nyt ajattelin alkaa kirjottaa taas vähän useammin, vaikka koulu(lukio) jatkuukin taas ja vie aika paljon mun aikaa ja ajatuksia.



Ens viikolla on koeviikko. No joo, ei mulla oo ku kaks koetta (on vähän kevyempi jakso pitkän sairasloman jälkeen) Mun kaikki kaverit kirjottaa tänä vuonna, mut mulla menee viel ainaki kaks vuotta, ku mul on ollu niin paljon ongelmia, joitten takii poissaoloja, jotten takia en ole saanu kursseja suoritettua. Oon siis suorittanu joku 35 kurssii ja pitäs olla vähintään se 75 suoritettuna et pääsee lukion läpi... Ei mua haittaa, et valmistun myöhemmin.. kai...

Ku koulu alko sillon elokuun alussa, mulla meni tosi hyvin. Opiskelin ihan tosissani ja oppisinkin jonkun verran. Nyt on taas alkanu mennä huonosti. Koulus menee enemmän energiaa ahdistuksen hallussa pitoon, ku opiskeluun. Tänään ahdisti tosi voimakkaasti ja meinasin taas alkaa hyperventiloimaan tunnilla(niinku pari viikkoa sitten). Mut nyt saan olla sen verran ylpee ittestäni, että sain ahdistuksen haltuun ja lopuks se sit meni kokonaan pois. Mut sit koulun jälkeen ku menin nupoon ja se kysyi, et kui olen niin vaisu, ni alko taas ahdistaa, enkä pystyny puhuu johonki puoleen tuntiin. Mä vaan toivoin et se kysyy jotain tosi kevyttä, että pystyisin taas alkaa puhuu. Sit se kysy, et monelta mulla alkaa kuoroharkat ja palasin taas pinnalle. Onneksi.

Maanantaina on hoitoneuvottelu. Sinne tulee lääkäri, mun hoitaja ja minä. Puhutaan varmaan jotain lääkkeistä, ja siitä että tarviiko jotain lisätä, ku nukun taas huonommin ja mielialakin on laskenut. Oon nyt yrittäny ylläpitää pienenmoista kulissia kotona, ettei äitin tarvitse puuttua näihin juttuihin, koska haluan täysi-ikäisenä ihmisenä hoitaa itse itseäni! Oon myös yrittäny ylläpitää musiikki harrastustani, että olis edes jotain muuta ku koulu, koska en osaa enää olla vapaa-ajalla kavereitten kanssa... Sitä se sairaalaelämä teettää...:/

Nyt pitää hipsiä kuoroharkkoihin. Toivottavasti ei ala sielä ahdistaa, et voisin olla koko harkat. Mä nimittäin todella tykkään laulaa <3

So long

Mä en kestä tätä shittii yhtään enempää.. Taas mun "isä" uhakaili ja potkis mua.. Vittu mä vihaan tätä elämää. Oon alaikänen ni en sit saa muuttaakaa ilman vanhempien lupaa. Isä kyl heittäis mut pois, mut äiti ei anna mun mennä. No, ihan sama.. Mä häivyn tänä yönä.. Saas nähä mihin päädyn. Toivottavasti en mihinkään hyvään. Mä toivon, et mä saan vihdoinki itteeni niskasta kiinni ja saan tehtyy sen, mikä olis pitäny tehä jo kauan sitten. Mä toivon, että kuolen. Et saan jostain pokkaa ja voimaa tappaa itteni ja kadota pois kokonaan. Tä elämä on niin perseestä! Isäki sanoi, että kukaan ei tykkää musta ja kaikki vihaa mua, kaverit, opettajat, perhe, hoitajat osastolla, lääkärit... "oot yks paska" Juu mä tiedän. Mut ku oon jopa niin paska, että en saa itteeni ees hengiltä. Meen raiteille istuu. Luulis, että siihen ainaki kuolen. Ei tätäkään blogii kauan ehtiny kestää, ku mä katoon. TOIVOTTAVASTI!

MÄ EN KESTÄ ENÄÄ!!! Miks mun piti edes syntyy? Voi vittu kaikkien elämä olis niin paljon paremmin jos mä en olis syntynykkään... Kuole pois vitun paska! Kuole kuole pois! Pois tästä helvetistä!!!!

Alas taas

Katselen ulos ikkunasta. Istahdan tuolille pitäen katseen yhä tiiviisti ulos suunnattuna. Kaunista, vihreää. Ikkunastani näkee suoraan pienelle leikkikentälle, jolle lapset usein kokoontuvat leikkimään. Ikävöin omaa lapsuuttani. Sitä ei kestänyt kauan, mutta ne vähäisetkin päivät, jolloin sain leikkiä ja tuntea olevani lapsi. Yksi lapsista itkee. Minuakin itkettää, mutta en voi päästää yhtäkään kyyneltä vierimään poskelleni. En enää. Suru alkaa muuttua vihaksi. Vihaksi sitä kaikkea vääryyttä kohtaan. Isompi lapsi menee lohduttamaan itkevää. Miksi kukaan ei lohduttanut minua? Pienempi lapsista pyyhkii viimeisetkin kyyneleet kasvoiltaan ja menee takaisin leikkimään. Vastoinkäyminen muuttui kokemukseksi. Ensi kerralla lapsi ei enää tee samaa virhettä. Hän loukkasi itsensä ja tästedes aivot kuin automaattisesti muistuttavat siitä kivusta ja ohjaavat samankaltaisessa tilanteessa toimimaan toisin. Miksi minun aivot eivät tee samoin? Miksi minä käyn samat asiat läpi sataan kertaan, ja vaikka ne kuinka satuttavat, palaan niihin aina uudestaan ja uudestaan. Aivan kuin jotenkin tietoisesti yrittäisin satuttaa itseäni. Lapsi jatkaa iloisia leikkejään muiden seurassa, uuden asian oppineena. Hän hymyilee ja nauraa, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Miksi minä en voi vastoinkäymisen jälkeen jatkaa elämää yhä hymyillen? Jään märehtimään pahaan oloon. Mietin ”Miksi näin kävi? Miksi en voinut estää sitä tapahtumasta? Kenen syy se oli? Mitä nyt teen?”, mutta en kuitenkaan osaa estää sitä tapahtumasta uudelleen. Oikeastaan ainoa asia, mitä minun pitäisi ajatella, on ”Miten voin estää tätä tapahtumasta uudelleen?” Nousen tuolilta ja menen nukkumaan. Ehkä vihdoin opin jotain, ja en herää aamulla enää..

Suurempaa ku rakkaus

Make täyttää tänään 10. Tuntuu tosi oudolta, et sekin kasvaa, vaikka kakrahan se vielä on. Mä haluisin, et Make olis aina vaan semmonen pieni ja viaton. Mua kauhistuttaa, et minkälaisiin ongelmiin sekin vielä ajautuu. Varsinki, ku sillä on ollu aika vaikea lapsuus. Mut sit toisaalta mä toivon kans, et se kasvaa nopeesti ja alkaa rakentaa omaa elämää ja tulevaisuutta. Kauheen ristiriitasta! En tiiä, mitä haluun, mut yks asia on ainaki varma:

Sun avulla, pikkuveli,
opin katsomaan maailmaa lapsen silmin.
Sun takia, pikkuveli,
mä olen vielä täällä.
Sun vuoksi, pikkuveli,
tekisin mitä tahansa.
Sua pikkuveli,
en tahdo koskaan menettää.

Joo.. Eilen oli tosi kiva päivä. Käytiin syömässä Kiinalaisessa. Ja illalla mentiin isovanhempien luokse maalle saunomaan. Ja juotiin Pepsi MAX :ia <3

Nyt porukat meni hakee Makee joltain jääkiekko leiriltä. Mä meen kohta laulaa singstarii, vai pitäskö laulaa ihan karaokee vaan. Mun on otettava kaikki irti tästä ihanasta yksin olosta! Noi on ainaki kaks tuntii pois! Nyt mä meen!!!

Moro!

Punainen viiva

Makoilin sängyllä ja mietin maailmaa. Keskustelin itseni kanssa hankalista aiheista. Tunsin suurta vihaa maailmaa ja elämää kohtaan. Punainen viiva… Ajattelen nykyään usein punaista viivaa. Ennen ihmettelin, mitä se tarkoittaa, mutta nyt tiedän sen tarkoittavan viiltoa ranteessani. Vai pitäisikö sano viiltoja ranteissani.

Aina, kun on vaikeus muodostaa tai ajatella asioita, ajattelen kuin itsestään käsitettä ”punainen viiva”. En suunnittele asiaa, mutta ajattelen sitä nykyään todellakin usein. Huomaan taas ajatuksen karanneen punaisiin viivoihin ja muuhun. Kun on vaikea pitää ajatukset koossa, kun ajatus harhailee, alkaa tehdä mieli tehdä lisää punaisia viivoja. Tunnen ja kuvittelen mielessäni sitä veitsen terää viiltävän ihoani. Se tunne, kun vihdoin saan pidettyä ajatukset hetkessä, siinä kivussa. Punainen viiva. Ehkä huomenna en halua

No hope for tomorrow

Vedä ranteet auki, kärsi, kuole. Ohjeet uuteen parempaan elämään. Uudestaan, uudestaan, uudestaan. Älä anna kenenkään häiritä. Silmät kiinni, ni kukaan muukaan ei näe. Kuole, kuole, kuole. Mutta vain henkisesti. Fyysinen kuolema herättää liikaa huomiota. Se on liian lopullista. Mut jos sä vaan annat sun tunteiden kuolla, sit kaikki on hyvin, paremmin.. Sulkeudu, vedä verhot eteen, kasvata muurit ympärille. Kenelläkään ei ole oikeutta tulla liian lähelle. Ovi lukkoon ja avain kaivoon. Kyyneleet on mennyttä todellisuutta. Niitä ei enää tule, niin on parempi. Kova kuin kivi, vahva kuin muuri. Sillon ei ehkä tunne mitään, mutta eipähän tarvii kärsiikkään. Kova kuin kivi, vahva kuin muuri. Sulkeudu, omaan elämään. Omaan koppiin. Omaan todellisuuten.


Nyt olis kiva jos sais jostain jotain millä pääsis todellisuutta pakoon. Viinaa tai jotain vastaava, vaikka jotain huumeita, ihan sama, mut et pääsis pois. Ei tarvis kärsii. Vois koko ajan olla pilves vaikka. Elämä olis niin täydellistä. Ei kipua, ei tuskaa.. Mä haluun pois,pois,pois… kokonaan pois. Enkä ikinä takas. Ihan vaan pois. Suolaiseen siirappiin. pehmeään kiveen. mustaan aurinkoon. Johonki jota ei ole. Jonka mä voisin ihan ite kehittää. Keltanen meri, sininen nurmikko, vihreä kuu. punanen taivas, mikävaan…



Noin, nyt mä sen tein, sit viel tarina.. Se on semmonen maailma, missä kukaan ei vois satuttaa toista. Loukkausta ei ole olemassakaan. Mitään pahaa ei ole. Se olis täydellinen paikka. Joka paikassa olis vaan iloa, naurua, hyvyyttä. Mä en olis siellä. En oo tarpeeks hyvä.. Mut kaikki muut olis. Niillä olis hauskaa siellä. Mä näkisin sen maailman lasin läpi.. Kukaan ei näe mua.. Mut mä nään kaikki. Samalla ku mä kärsin.. Omaa rangaistusta. Mä en itke. Mä vaan kärsin. Mua sahataan kahtia, mun sormet leikataan yksitellen, mun hiukset sytytetään palamaan ja mä tunnen miten liekit pikkuhiljaa polttaa mun päänahkaa. Mua raiskataan, monta miestä yhtä aikaa, edestä ja takaa. Mut mä en kuole. Mä en pysty kuolemaan. Musta vuotava veri on mustaa. Mut ei läheskään yhtä mustaa ku mun kärsimys..


Suolaa haavoihin.. Ei haittaa, mulla ei oo tunteita, oon niin sanotusti tunteeton, mut sekään ei haittaa. Lisää suolaa, lisää haavoja, ei mua satu. Tai niin mä kuvittelen. Oikeesti mä vaan en jaksa enää kärsiä. Ja siksi luulen että en tunne kipua. Mä oon vaan niin tottunu siihen. Lyö vaan , ei mua satu, lyö uudestaan, ÄLÄ JUMALAUTA UHKAILE, VAAN LYÖ! EI MUA SATU! EN MÄ ITKE! ulospäin.. en mä itke ulospäin. en mä itke. En oo niin heikko. En oo niin vitun heikko. Taas mä nielen mun itkun. Nyt on oikeesti parempi. En mä itke! Seinät kasvaa, mä nään ne jo. Ne kasvaa mun ympärillä.. Nyt tosi nopeesti.. Mua ei pelota. Oon valmis tähän tunteeseen. Oonhan mä siin ollukki jo.. Ei haittaa..

Oma koti kullan kallis

Kirjotin eilen, että perhe on mulle tärkeä. Ja en nytkään väitä muuta, mutta perhe on myös kaikkein kauhein asia mun elämässä. Varmaan yks suurimmista syistä mun ongelmiin. Sillon joskus ihan kakarana mä olin jatkuvasti yksin. Olen kolme vuotta nuorempi ku mun nuorin sisko, joten en päässyt kovin usein mukaan leikkeihin. Viihdyin mä kyllä hyvin yksinkin, mutta olisin halunnut olla ”isojen tyttöjen” kanssa. Ja sillon joskus harvoin, kun mä pääsin mukaan leikkimään ”kotista”, mun rooli ei ollut kummoinen. Ja kun mä sanon näin, ni mä myös tarkotan sitä. Mun rooli oli parhaimmillaan piika. Joskus olin naulakko ja joskus patsas :D Sillon pienenä se oli vaan hieno juttu, kun pääsin mukaan ja nyt ”aikuisena” se vaan naurattaa. Mutta kuitenkin välillä tulee sellanen olo, että mua ei huolittu mukaan… Että mä olin jotenki turha ja viallinen. Vaikka kyllä mä tiedän, että mun siskot ei ajatellu sillon niin. Nykyäänkään mä en pääse siskojen mukaan kovin usein, ne ei varmaan kauheesti tykkää musta ku oon niin… tällanen.. Mut onneksi mulla on Markus. Vaikka meillä sitä ikäeroa vasta onki. 8 vuotta.. Mutta mä oonki (kuulemma) paljon ikäistäni lapsellisempi. Tätä sain aika paljon osastolla kuulla. Psykologilta ja lääkäriltä ja hoitajilta.. Se sit vissiin johtuu siitä, että ku mä olen opiskellut ja menestynytkin ihan hyvin ja samalla yrittäny olla ajattelematta tunteita ja vaikeita ajatuksia ja yrittäny sivuuttaa ahdistuksen, ni se on vieny niin paljon mun energiaa, että en ole ehtinyt kasvamaan henkisesti oman tasoni mukana. Mutta olen kuulemma tavallista älykkäämpi (ristiriitaista, jos multa kysytään)

No anyway. Nyt mul on semmonen tilanne, että olen siis toistaiseksi vielä alaikänen ja äiti ei anna mun muuttaa pois kotoa, mutta mä en voi asua enää kotona. Äiti sanoo, että niin kauan ku mulla on ongelmia, ni en saa asua yksin. Äiti on sitä mieltä, että mä en saa edes täysi-ikäsenä muuttaa pois kotoa, ennen ku olen ”terve”. No sitten kun mä olen 18-vuotias, mä saan päättää siitä itse, mutta nyt, kun mä olen vielä alaikänen, mun on pakko asua kotona, mutta mä en voi! Eilen nimittäin mun isä uhkaili mua väkivallalla. Mä en todellakaan pelkää sitä. On se mua monesti lyönytkin, sillon ku olin pieni, mut tää on nyt eri juttu. Ja niinku sanoin, ei ole kyse pelosta. Senkus vetää mua turpaan, en mä niin paljon pelkää fyysistä kipua. Kyse on alemmuuden tuntemisesta. MÄ VIHAAN KU MUA ALISTETAAN! Ja nyt mun on ihan pakko päästä pois täältä. Ajattelin silleen, että nyt ens viikon asun vielä täällä ja sit muutan kuukaudeksi isovanhempien luokse ja sit omaan asuntoon… Mä kyllä tiedän, että en pysty asumaan yksin. Mut en keksi muutakaan vaihtoehtoa.

RAIVOSTUTTAAA!!! Ihan niinku mulla ei olis tarpeeksi muutenkin! Vituttaa.. Mä meinasin eilen viillellä. Ahdisti niin paljon. Mut sitten mä miettisin, että en anna toisille sitä tyydytystä. En alistu jonkun takia viiltelemään. Mun ei pitäisi alistua edes tuntemaan ahdistusta tai raivoa, mutta mäkin olen vain ihminen.

Yksin laiturilla kesäyönä,
muistot sekoittavat pääni.
Miten pääsisin eroon,
näistä ajatuksista,
näistä valtavista tunteista,
ahdistuksesta.
Yksin laiturilla kesäyönä,
kyyneleet vierivät alas poskea.
Yksi keino auttaa aina,
kyyneleet muuttuvat vereksi.

Viisi kauheaa

Mä kirjoitan nyt pikkusen tekstin ihan itsestäni tälleen alkuun... Olen siis -92 vuosimallia eli täytän tänä vuonna 18. Elokuun 10. päivä!! Ihan kohta siis :D Oon jotenkin päässyt tähän asti. On ollut vaiheita, jolloin omat voimat ei ole riittänyt, ja silloin on ollut pakko hakea apua ulkopuolelta. Ja niitä vaiheita onki sitten ollut useasti. Joskus viidennellä luokalla aloitin lastenpsykiatrisella polilla ja sit 13-vuotiaana siirryin nuortenpolille (nupo), ysiluokalla olin kuusi viikkoa psykiatrisella osastolla ja viime viikon tiistaina tulin kotiin, ku olin siellä toistamiseen, tällä kertaa neljä kuukautta. Avohoito suhde jatkuu vieläkin ja varmaan tulee jatkumaan aika pitkään, myös sitten aikuisten puolella. Mulle diagnosoitiin tällä kertaa dissosisaatiohäiriö ja kaksisuuntainen mielialahäiriö(bipo) (nyt on sit kai maaninen jakso). On jotenkin parempi olla ku on jonkinlainen diagnoosi. Vaikka toi bipo vähän harmittaakin, ku siitä ei pääse koskaan eroon.. Sitä saa kyllä vissiin lääkkeillä aika hyvin kontrolloitua, että ne vaiheet ei ole niin voimakkaita. Mutta joo siis aika paljon ongelmia on ollut. Ja niitten mukana kaikenlaista itsetuhoista käyttäytymistä... Mä kävin viimeisellä osastojaksolla DKT hoidossa ja siellä harjoiteltiin ahdistuksen sieto keinoja, ettei sit tarvitse ahdistuksen lievittämiseksi esim. viillellä tai mitään vastaavaa.

Kuuluu mun elämään muutakin ku ongelmia! Mulla on oikeastaan ihan hyvä elämä. Välillä vaan lapsuuden kauheudet nousee mieleen ja aiheuttaa ahdistusta... Yksi tosi tärkeä asia mulle on perhe, eli vanhemmat, kolme isosiskoa(24,22,21) ja Markus 10v. Ja sit tietty mun ihana Nelly koira 3v(kuvassa ihan pentuna) ja Markuksen kissa Maxi.

Musiikki on myös iso osa mun elämää. Laulan ja soitan, vaikka en varsinaisesti osaakaan. Kolmannelta yhdeksänteen luokkaan olin musaluokalla ja nyt lukiossa oon musalinjalla. Joskus viidennellä kuudennella soitin kitaraa musaopistossa, se ei kyl ollut mun juttu. Laulaminen on aina ollut mulle kaikkein tärkein harrastus. Joskus kymmenenvuotiaana aloin käymään seuriksen lapsikuorossa ja 12-vuotiaana siirryin saman vetäjän nuorisokuoroon, jota käyn vieläkin. 15-vuotiaana aloin käymään laulutunnilla ja lopetin 17-vuotiaana, ku olis pitänyt käydä musiikinteoria tunneilla. Se tuntui sitten lukio-opintojen ja masentuneisuuden takia liian raskaalta ni oli pakko lopettaa sit laulutunnitkin. Harmittaa kauheasti, mut olis kyl ensi syksynä tarkoitus aloittaa laulutunnit yksityisellä. Se on kyl hirveen kallista ja meillä ei mene taloudellisesti kauhean hyvin, mut onneksi isovanhemmat lupasi auttaa rahallisesti.

Laulamisen lisäksi mä harrastan myös musan kuuntelua ja omien biisien kirjoittamista. Kuuntelen melkein kaikkia genrejä esim. hardcore, metalcore, rock, r&b, rap, hip hop, pop, ooppera, klassinen, reggae...... mut on ainakin yks tyyli joka ei iske: heavy. En tiedä, miksi mut se ei musta vaan kuulosta hyvältä. Omat biisit nyt on lähinnä semmosta kevyttä poppia, ku en osaa soittaa muuta ku pianoa silleen kunnolla, ni hankala mitään rockii pianon kanssa väsätä, ku en ole kuitenkaan muuta ku amatööri. Aluksi kirjoittelin tosiaan vaan niitä biisien sanotuksia, mut nyttemmin oon kirjoittanut novelleja, joita aion myös täällä julkaista. Ennen en ole kyllä kirjoittamisesta mitenkään erityisesti tykännyt ja mulle tuntuu nykyäänkin hirveen vaikealta kirjoittaa tekstejä äikän tunneilla, ku tiedän, että opettaja lukee ne. Oon ehkä ihan pikkusen perfektionisti. En halua palauttaa esseitä opettajalle, ennen ku oon varma, että ne on ainakin vähän parempia, ku mihin pystyn. Mut ehkä pääsen tästäkin joskus eroon..

Tämän enempää mä en nyt osaa itsestäni kertoo. Eiköhän tässä nyt tullut tärkeimmät :)