So long

Mä en kestä tätä shittii yhtään enempää.. Taas mun "isä" uhakaili ja potkis mua.. Vittu mä vihaan tätä elämää. Oon alaikänen ni en sit saa muuttaakaa ilman vanhempien lupaa. Isä kyl heittäis mut pois, mut äiti ei anna mun mennä. No, ihan sama.. Mä häivyn tänä yönä.. Saas nähä mihin päädyn. Toivottavasti en mihinkään hyvään. Mä toivon, et mä saan vihdoinki itteeni niskasta kiinni ja saan tehtyy sen, mikä olis pitäny tehä jo kauan sitten. Mä toivon, että kuolen. Et saan jostain pokkaa ja voimaa tappaa itteni ja kadota pois kokonaan. Tä elämä on niin perseestä! Isäki sanoi, että kukaan ei tykkää musta ja kaikki vihaa mua, kaverit, opettajat, perhe, hoitajat osastolla, lääkärit... "oot yks paska" Juu mä tiedän. Mut ku oon jopa niin paska, että en saa itteeni ees hengiltä. Meen raiteille istuu. Luulis, että siihen ainaki kuolen. Ei tätäkään blogii kauan ehtiny kestää, ku mä katoon. TOIVOTTAVASTI!

MÄ EN KESTÄ ENÄÄ!!! Miks mun piti edes syntyy? Voi vittu kaikkien elämä olis niin paljon paremmin jos mä en olis syntynykkään... Kuole pois vitun paska! Kuole kuole pois! Pois tästä helvetistä!!!!

Alas taas

Katselen ulos ikkunasta. Istahdan tuolille pitäen katseen yhä tiiviisti ulos suunnattuna. Kaunista, vihreää. Ikkunastani näkee suoraan pienelle leikkikentälle, jolle lapset usein kokoontuvat leikkimään. Ikävöin omaa lapsuuttani. Sitä ei kestänyt kauan, mutta ne vähäisetkin päivät, jolloin sain leikkiä ja tuntea olevani lapsi. Yksi lapsista itkee. Minuakin itkettää, mutta en voi päästää yhtäkään kyyneltä vierimään poskelleni. En enää. Suru alkaa muuttua vihaksi. Vihaksi sitä kaikkea vääryyttä kohtaan. Isompi lapsi menee lohduttamaan itkevää. Miksi kukaan ei lohduttanut minua? Pienempi lapsista pyyhkii viimeisetkin kyyneleet kasvoiltaan ja menee takaisin leikkimään. Vastoinkäyminen muuttui kokemukseksi. Ensi kerralla lapsi ei enää tee samaa virhettä. Hän loukkasi itsensä ja tästedes aivot kuin automaattisesti muistuttavat siitä kivusta ja ohjaavat samankaltaisessa tilanteessa toimimaan toisin. Miksi minun aivot eivät tee samoin? Miksi minä käyn samat asiat läpi sataan kertaan, ja vaikka ne kuinka satuttavat, palaan niihin aina uudestaan ja uudestaan. Aivan kuin jotenkin tietoisesti yrittäisin satuttaa itseäni. Lapsi jatkaa iloisia leikkejään muiden seurassa, uuden asian oppineena. Hän hymyilee ja nauraa, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Miksi minä en voi vastoinkäymisen jälkeen jatkaa elämää yhä hymyillen? Jään märehtimään pahaan oloon. Mietin ”Miksi näin kävi? Miksi en voinut estää sitä tapahtumasta? Kenen syy se oli? Mitä nyt teen?”, mutta en kuitenkaan osaa estää sitä tapahtumasta uudelleen. Oikeastaan ainoa asia, mitä minun pitäisi ajatella, on ”Miten voin estää tätä tapahtumasta uudelleen?” Nousen tuolilta ja menen nukkumaan. Ehkä vihdoin opin jotain, ja en herää aamulla enää..

Suurempaa ku rakkaus

Make täyttää tänään 10. Tuntuu tosi oudolta, et sekin kasvaa, vaikka kakrahan se vielä on. Mä haluisin, et Make olis aina vaan semmonen pieni ja viaton. Mua kauhistuttaa, et minkälaisiin ongelmiin sekin vielä ajautuu. Varsinki, ku sillä on ollu aika vaikea lapsuus. Mut sit toisaalta mä toivon kans, et se kasvaa nopeesti ja alkaa rakentaa omaa elämää ja tulevaisuutta. Kauheen ristiriitasta! En tiiä, mitä haluun, mut yks asia on ainaki varma:

Sun avulla, pikkuveli,
opin katsomaan maailmaa lapsen silmin.
Sun takia, pikkuveli,
mä olen vielä täällä.
Sun vuoksi, pikkuveli,
tekisin mitä tahansa.
Sua pikkuveli,
en tahdo koskaan menettää.

Joo.. Eilen oli tosi kiva päivä. Käytiin syömässä Kiinalaisessa. Ja illalla mentiin isovanhempien luokse maalle saunomaan. Ja juotiin Pepsi MAX :ia <3

Nyt porukat meni hakee Makee joltain jääkiekko leiriltä. Mä meen kohta laulaa singstarii, vai pitäskö laulaa ihan karaokee vaan. Mun on otettava kaikki irti tästä ihanasta yksin olosta! Noi on ainaki kaks tuntii pois! Nyt mä meen!!!

Moro!

Punainen viiva

Makoilin sängyllä ja mietin maailmaa. Keskustelin itseni kanssa hankalista aiheista. Tunsin suurta vihaa maailmaa ja elämää kohtaan. Punainen viiva… Ajattelen nykyään usein punaista viivaa. Ennen ihmettelin, mitä se tarkoittaa, mutta nyt tiedän sen tarkoittavan viiltoa ranteessani. Vai pitäisikö sano viiltoja ranteissani.

Aina, kun on vaikeus muodostaa tai ajatella asioita, ajattelen kuin itsestään käsitettä ”punainen viiva”. En suunnittele asiaa, mutta ajattelen sitä nykyään todellakin usein. Huomaan taas ajatuksen karanneen punaisiin viivoihin ja muuhun. Kun on vaikea pitää ajatukset koossa, kun ajatus harhailee, alkaa tehdä mieli tehdä lisää punaisia viivoja. Tunnen ja kuvittelen mielessäni sitä veitsen terää viiltävän ihoani. Se tunne, kun vihdoin saan pidettyä ajatukset hetkessä, siinä kivussa. Punainen viiva. Ehkä huomenna en halua

No hope for tomorrow

Vedä ranteet auki, kärsi, kuole. Ohjeet uuteen parempaan elämään. Uudestaan, uudestaan, uudestaan. Älä anna kenenkään häiritä. Silmät kiinni, ni kukaan muukaan ei näe. Kuole, kuole, kuole. Mutta vain henkisesti. Fyysinen kuolema herättää liikaa huomiota. Se on liian lopullista. Mut jos sä vaan annat sun tunteiden kuolla, sit kaikki on hyvin, paremmin.. Sulkeudu, vedä verhot eteen, kasvata muurit ympärille. Kenelläkään ei ole oikeutta tulla liian lähelle. Ovi lukkoon ja avain kaivoon. Kyyneleet on mennyttä todellisuutta. Niitä ei enää tule, niin on parempi. Kova kuin kivi, vahva kuin muuri. Sillon ei ehkä tunne mitään, mutta eipähän tarvii kärsiikkään. Kova kuin kivi, vahva kuin muuri. Sulkeudu, omaan elämään. Omaan koppiin. Omaan todellisuuten.


Nyt olis kiva jos sais jostain jotain millä pääsis todellisuutta pakoon. Viinaa tai jotain vastaava, vaikka jotain huumeita, ihan sama, mut et pääsis pois. Ei tarvis kärsii. Vois koko ajan olla pilves vaikka. Elämä olis niin täydellistä. Ei kipua, ei tuskaa.. Mä haluun pois,pois,pois… kokonaan pois. Enkä ikinä takas. Ihan vaan pois. Suolaiseen siirappiin. pehmeään kiveen. mustaan aurinkoon. Johonki jota ei ole. Jonka mä voisin ihan ite kehittää. Keltanen meri, sininen nurmikko, vihreä kuu. punanen taivas, mikävaan…



Noin, nyt mä sen tein, sit viel tarina.. Se on semmonen maailma, missä kukaan ei vois satuttaa toista. Loukkausta ei ole olemassakaan. Mitään pahaa ei ole. Se olis täydellinen paikka. Joka paikassa olis vaan iloa, naurua, hyvyyttä. Mä en olis siellä. En oo tarpeeks hyvä.. Mut kaikki muut olis. Niillä olis hauskaa siellä. Mä näkisin sen maailman lasin läpi.. Kukaan ei näe mua.. Mut mä nään kaikki. Samalla ku mä kärsin.. Omaa rangaistusta. Mä en itke. Mä vaan kärsin. Mua sahataan kahtia, mun sormet leikataan yksitellen, mun hiukset sytytetään palamaan ja mä tunnen miten liekit pikkuhiljaa polttaa mun päänahkaa. Mua raiskataan, monta miestä yhtä aikaa, edestä ja takaa. Mut mä en kuole. Mä en pysty kuolemaan. Musta vuotava veri on mustaa. Mut ei läheskään yhtä mustaa ku mun kärsimys..


Suolaa haavoihin.. Ei haittaa, mulla ei oo tunteita, oon niin sanotusti tunteeton, mut sekään ei haittaa. Lisää suolaa, lisää haavoja, ei mua satu. Tai niin mä kuvittelen. Oikeesti mä vaan en jaksa enää kärsiä. Ja siksi luulen että en tunne kipua. Mä oon vaan niin tottunu siihen. Lyö vaan , ei mua satu, lyö uudestaan, ÄLÄ JUMALAUTA UHKAILE, VAAN LYÖ! EI MUA SATU! EN MÄ ITKE! ulospäin.. en mä itke ulospäin. en mä itke. En oo niin heikko. En oo niin vitun heikko. Taas mä nielen mun itkun. Nyt on oikeesti parempi. En mä itke! Seinät kasvaa, mä nään ne jo. Ne kasvaa mun ympärillä.. Nyt tosi nopeesti.. Mua ei pelota. Oon valmis tähän tunteeseen. Oonhan mä siin ollukki jo.. Ei haittaa..

Oma koti kullan kallis

Kirjotin eilen, että perhe on mulle tärkeä. Ja en nytkään väitä muuta, mutta perhe on myös kaikkein kauhein asia mun elämässä. Varmaan yks suurimmista syistä mun ongelmiin. Sillon joskus ihan kakarana mä olin jatkuvasti yksin. Olen kolme vuotta nuorempi ku mun nuorin sisko, joten en päässyt kovin usein mukaan leikkeihin. Viihdyin mä kyllä hyvin yksinkin, mutta olisin halunnut olla ”isojen tyttöjen” kanssa. Ja sillon joskus harvoin, kun mä pääsin mukaan leikkimään ”kotista”, mun rooli ei ollut kummoinen. Ja kun mä sanon näin, ni mä myös tarkotan sitä. Mun rooli oli parhaimmillaan piika. Joskus olin naulakko ja joskus patsas :D Sillon pienenä se oli vaan hieno juttu, kun pääsin mukaan ja nyt ”aikuisena” se vaan naurattaa. Mutta kuitenkin välillä tulee sellanen olo, että mua ei huolittu mukaan… Että mä olin jotenki turha ja viallinen. Vaikka kyllä mä tiedän, että mun siskot ei ajatellu sillon niin. Nykyäänkään mä en pääse siskojen mukaan kovin usein, ne ei varmaan kauheesti tykkää musta ku oon niin… tällanen.. Mut onneksi mulla on Markus. Vaikka meillä sitä ikäeroa vasta onki. 8 vuotta.. Mutta mä oonki (kuulemma) paljon ikäistäni lapsellisempi. Tätä sain aika paljon osastolla kuulla. Psykologilta ja lääkäriltä ja hoitajilta.. Se sit vissiin johtuu siitä, että ku mä olen opiskellut ja menestynytkin ihan hyvin ja samalla yrittäny olla ajattelematta tunteita ja vaikeita ajatuksia ja yrittäny sivuuttaa ahdistuksen, ni se on vieny niin paljon mun energiaa, että en ole ehtinyt kasvamaan henkisesti oman tasoni mukana. Mutta olen kuulemma tavallista älykkäämpi (ristiriitaista, jos multa kysytään)

No anyway. Nyt mul on semmonen tilanne, että olen siis toistaiseksi vielä alaikänen ja äiti ei anna mun muuttaa pois kotoa, mutta mä en voi asua enää kotona. Äiti sanoo, että niin kauan ku mulla on ongelmia, ni en saa asua yksin. Äiti on sitä mieltä, että mä en saa edes täysi-ikäsenä muuttaa pois kotoa, ennen ku olen ”terve”. No sitten kun mä olen 18-vuotias, mä saan päättää siitä itse, mutta nyt, kun mä olen vielä alaikänen, mun on pakko asua kotona, mutta mä en voi! Eilen nimittäin mun isä uhkaili mua väkivallalla. Mä en todellakaan pelkää sitä. On se mua monesti lyönytkin, sillon ku olin pieni, mut tää on nyt eri juttu. Ja niinku sanoin, ei ole kyse pelosta. Senkus vetää mua turpaan, en mä niin paljon pelkää fyysistä kipua. Kyse on alemmuuden tuntemisesta. MÄ VIHAAN KU MUA ALISTETAAN! Ja nyt mun on ihan pakko päästä pois täältä. Ajattelin silleen, että nyt ens viikon asun vielä täällä ja sit muutan kuukaudeksi isovanhempien luokse ja sit omaan asuntoon… Mä kyllä tiedän, että en pysty asumaan yksin. Mut en keksi muutakaan vaihtoehtoa.

RAIVOSTUTTAAA!!! Ihan niinku mulla ei olis tarpeeksi muutenkin! Vituttaa.. Mä meinasin eilen viillellä. Ahdisti niin paljon. Mut sitten mä miettisin, että en anna toisille sitä tyydytystä. En alistu jonkun takia viiltelemään. Mun ei pitäisi alistua edes tuntemaan ahdistusta tai raivoa, mutta mäkin olen vain ihminen.

Yksin laiturilla kesäyönä,
muistot sekoittavat pääni.
Miten pääsisin eroon,
näistä ajatuksista,
näistä valtavista tunteista,
ahdistuksesta.
Yksin laiturilla kesäyönä,
kyyneleet vierivät alas poskea.
Yksi keino auttaa aina,
kyyneleet muuttuvat vereksi.

Viisi kauheaa

Mä kirjoitan nyt pikkusen tekstin ihan itsestäni tälleen alkuun... Olen siis -92 vuosimallia eli täytän tänä vuonna 18. Elokuun 10. päivä!! Ihan kohta siis :D Oon jotenkin päässyt tähän asti. On ollut vaiheita, jolloin omat voimat ei ole riittänyt, ja silloin on ollut pakko hakea apua ulkopuolelta. Ja niitä vaiheita onki sitten ollut useasti. Joskus viidennellä luokalla aloitin lastenpsykiatrisella polilla ja sit 13-vuotiaana siirryin nuortenpolille (nupo), ysiluokalla olin kuusi viikkoa psykiatrisella osastolla ja viime viikon tiistaina tulin kotiin, ku olin siellä toistamiseen, tällä kertaa neljä kuukautta. Avohoito suhde jatkuu vieläkin ja varmaan tulee jatkumaan aika pitkään, myös sitten aikuisten puolella. Mulle diagnosoitiin tällä kertaa dissosisaatiohäiriö ja kaksisuuntainen mielialahäiriö(bipo) (nyt on sit kai maaninen jakso). On jotenkin parempi olla ku on jonkinlainen diagnoosi. Vaikka toi bipo vähän harmittaakin, ku siitä ei pääse koskaan eroon.. Sitä saa kyllä vissiin lääkkeillä aika hyvin kontrolloitua, että ne vaiheet ei ole niin voimakkaita. Mutta joo siis aika paljon ongelmia on ollut. Ja niitten mukana kaikenlaista itsetuhoista käyttäytymistä... Mä kävin viimeisellä osastojaksolla DKT hoidossa ja siellä harjoiteltiin ahdistuksen sieto keinoja, ettei sit tarvitse ahdistuksen lievittämiseksi esim. viillellä tai mitään vastaavaa.

Kuuluu mun elämään muutakin ku ongelmia! Mulla on oikeastaan ihan hyvä elämä. Välillä vaan lapsuuden kauheudet nousee mieleen ja aiheuttaa ahdistusta... Yksi tosi tärkeä asia mulle on perhe, eli vanhemmat, kolme isosiskoa(24,22,21) ja Markus 10v. Ja sit tietty mun ihana Nelly koira 3v(kuvassa ihan pentuna) ja Markuksen kissa Maxi.

Musiikki on myös iso osa mun elämää. Laulan ja soitan, vaikka en varsinaisesti osaakaan. Kolmannelta yhdeksänteen luokkaan olin musaluokalla ja nyt lukiossa oon musalinjalla. Joskus viidennellä kuudennella soitin kitaraa musaopistossa, se ei kyl ollut mun juttu. Laulaminen on aina ollut mulle kaikkein tärkein harrastus. Joskus kymmenenvuotiaana aloin käymään seuriksen lapsikuorossa ja 12-vuotiaana siirryin saman vetäjän nuorisokuoroon, jota käyn vieläkin. 15-vuotiaana aloin käymään laulutunnilla ja lopetin 17-vuotiaana, ku olis pitänyt käydä musiikinteoria tunneilla. Se tuntui sitten lukio-opintojen ja masentuneisuuden takia liian raskaalta ni oli pakko lopettaa sit laulutunnitkin. Harmittaa kauheasti, mut olis kyl ensi syksynä tarkoitus aloittaa laulutunnit yksityisellä. Se on kyl hirveen kallista ja meillä ei mene taloudellisesti kauhean hyvin, mut onneksi isovanhemmat lupasi auttaa rahallisesti.

Laulamisen lisäksi mä harrastan myös musan kuuntelua ja omien biisien kirjoittamista. Kuuntelen melkein kaikkia genrejä esim. hardcore, metalcore, rock, r&b, rap, hip hop, pop, ooppera, klassinen, reggae...... mut on ainakin yks tyyli joka ei iske: heavy. En tiedä, miksi mut se ei musta vaan kuulosta hyvältä. Omat biisit nyt on lähinnä semmosta kevyttä poppia, ku en osaa soittaa muuta ku pianoa silleen kunnolla, ni hankala mitään rockii pianon kanssa väsätä, ku en ole kuitenkaan muuta ku amatööri. Aluksi kirjoittelin tosiaan vaan niitä biisien sanotuksia, mut nyttemmin oon kirjoittanut novelleja, joita aion myös täällä julkaista. Ennen en ole kyllä kirjoittamisesta mitenkään erityisesti tykännyt ja mulle tuntuu nykyäänkin hirveen vaikealta kirjoittaa tekstejä äikän tunneilla, ku tiedän, että opettaja lukee ne. Oon ehkä ihan pikkusen perfektionisti. En halua palauttaa esseitä opettajalle, ennen ku oon varma, että ne on ainakin vähän parempia, ku mihin pystyn. Mut ehkä pääsen tästäkin joskus eroon..

Tämän enempää mä en nyt osaa itsestäni kertoo. Eiköhän tässä nyt tullut tärkeimmät :)