Kuka on Sandra?

Minä olen Sandra. Minä, 1992 syntynyt tyttö Varsinais-Suomesta. Minä, rikottu ja hajoitettu. Perhe on minulle tärkeä. Siihen kuuluu vanhemmat ja kolme iso-siskoa (blogissa nimillä K-sisko ja Krisse ja M-sisko), pikkuveli (blogissa Make) ja isoveli, joka on enkelinä taivaassa. Miksu kuoli vuoden ikäisenä. Omaan pieneen perheeseeni kuuluu lisäkseni Nelli koira, josta olen blogiinkin jonkin verran kirjoitellut.

Olin lapsena todella sosiaalinen ja iloinen. Olen aina ollut iso, siis todella iso. Siksi olen kokenut kiusaamista tarhaikäisest asti. Olin (huom! OLIN!) kuitenkin aina niin vahva henkisesti, että osasin puolustaa itseäni. En oikeastaan edes aina pahoittanut mieltäni kun minua haukuttiin. Minulla on aina ollut ystäviä ja kavereita. Kukaan heistä ei ole kyllä koskaan pulustanut minua. Ei kai ole ollut tarvis.. en tiedä...

Ollessani viiden vanha jäin hoitoon  noin viikoksi isän isän kanssa, olin siis päivisin kahdestaan isoisän kanssa. Isän äiti oli silloin jo kuollut. Isoisäni oli egyptiläinen ja ei puhunut sanaakaan suomea. En muista siitä ajasta paljoa. Muistan kuitenekin liiankin selkeästi, miten isoisäni käytti minua seksuaalisesti hyväksi. Useasti. Kun asia selvisi, isoisä ajettiin tietenkin pois meidän luota.

Pärjäsin ala- ja yläasteella koulussa todella hyvin. Numeroni olivat 8,9 ja 10. Olen aina ollut jonkin verran perfektionistinen ja se näkyi koulu arvosanoissa. Psyykkinen vointini alkoi kuitenkin heiketä pikkuhiljaa. Olinkin yhtäkkiä sulkeutunut ja sisäänpäin kääntynyt. Iloinen pikku tyttö oli kadonnut ja tilalle oli tullut surkea surullinen naisen alku. Yhdeksän vuotiaana suunnittelin itsemurhaa ensimmäistä kertaa. Kirjotin vihkooni erilaisia tapoja tappaa itseni, esim. hirttäytyminen, viiltäminen ja lääkkeiden yliannostus. K-sisko löysi vihkon ja näytti sitä äidille. Äiti huolestui ja se näkyi ulos kiukkuna. Äiti poltti vihon ja kielsi minua enää ikinä kirjoittamasta tuollaisia. En kuitenkaan päässyt hoitoon, vaikka olisin varmaan sitä kaivannut. Jälkeen päin kysyttyäni asiasta äidiltä, hän kertoi ettei uskaltanut kertoa asiasta perheen ulkopuolisille, koska pelkäsi, että minut otetaan pois kotoa.

Kun olin 11-vuotias, olin sanonut jollekkin opettajalle jonkun luokka kaverin riidan yhteydessä: "tappaisin itteni, jos en uskois Jumalaan". Opettaja ei vaikuttanut tilanteessa kovinkaan järkyttyneeltä, mutta oli kuitenkin kertonut asiasta terveydenhoitajalle, joka otti yhteyttä äitiin. Niihin aikoihin vanhemmat olivat erossa (olivat vuoden verran, jonka jälkeen menivät uudelleen naimisiin). Yksi syy siihen, että en saanut apua tarpeeksi aikaisin oli isäni ylpeys. Nyt isä ei ollut kuvioissa, joten sovittiin äidin ja terveydenhoitajan kanssa, että menen lasten psykiatriselle polille tapaamis käynnille. Siellä sovittiin, että alan tapaamaan psykologia ja minulle tehtiin ensimmäiset psykologin testit ja minulle todettiin vaikea masennus. Viidennellä luokalla aloitin myös viiltelyn.

Seitsemännellä luokalla sain ensimmäiset masennuslääkkeet. En oikeastaan tiedä auttoivatko ne.... Olisinko ollut hunommassa kunnossa ilman niitä? Minulla oli yhä ystäviä, vaikken aina jaksanut olla heidän seurassaan. Tahdoin olla yksin. Istuin usein huppu päässä käytävillä tai ulkona musiikki korvanapeista pauhaten. Toisinaan olin liiankin äänekäs ja häiritsin tunneilla ja olinkin siksi usein ongelmissa. Onneksi minulla ei ollut ongelma alttiita ystäviä. Säilyin paljosta, kun ei ollut ketään korvan takana kehottamassa piruksiin, joita halusin silloin aina tehdä. Milloin ilmaannuin kouluun humalassa ja milloin lintsailin tunneilta. Olin ongelma nuori. Todellakin!

Yhdeksännellä luokalla 2008 jouduin ensimmäisen kerran osastolle viillellettyäni tunnilla ja sanottuani opettajalle, että hypään junan alle. Olin osastolla kahdeksan viikkoa. Lääkkeitä fiksattiin jo monennetta kertaa. Minulla oli siellä ollessa monenlaisia diagnoosi epäilyjä esim. ADHD. Kun pääsin pois osastolta, oloni ei ollut vielä hyvä, mutta en ollut akuutisti sairaalahoidon tarpeessa.

Päättötodistuksen keskiarvo oli 8,6. Eli olin siis pärjännyt todella hyvin, jos ottaa huomioon masennuksen ja kuka ties minkä diagnoosin. (En laske liikuntanumeroani päättötodistuksen keskiarvoon, se oli 5. Olimme opettajan kanssa sopineet, että riittää että tulen tunneille, ei tarvitse osallistua ja saan näin viitosen.)

Menin peruskoulun jälkeen lukioon. Ensimmäiset kaksi jaksoa meni hyvin. Numerot olivat samoja kuin yläasteella. Matikka tosin tippui kympistä kasiin. Säikähdin kahdeksikkoa todistuksessa. Aloin vaan itkeä hysteerisesti ja itseinho oli voimakas. Viiltely kuului yhä elämääni. Nyt viillot olivat jo syvempiä. Tikattavia. En vaan koskaan mennyt tikattavaksi, joten arvet käsissäni olivat pahoja. Lukion ykkösen joulun jälkeen jäin sairaslomalle. Masennus varjosti elämääni taas liikaa. Sen jälkeen en ole oikeastaan montaa kurssia suorittanut. Aloin saamaan koulussa pahoja paniikkikohtauksia tunneillla, joten oppiminen oli hankalaa. Numerot tippuivat ensimmäista kertaa elämässäni ja todistus oli täynnä kutosia ja seiskoja. Kostin huonot numerot viiltelemällä.

17-vuotiaana 2010 jouduin taas osastolle. Tällä kertaa olin neljä kuukautta. Tälläkin kertaa minulla oli monia lääkkeitä ja diagnoosi epäilyjä, ja lähdin osastolta diagnoosinani kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka kuitenkin myöhemmin heivattiin, kun manioita ei enää tulllut. Kun lähdin osastolta elämä alkoi näyttää paremmalta. Ahdistusta oli ja paniikkikohtauksia, mutta masennus tuntui olevan suhteellisen hyvin selätetty. Koulunkäynti ei onnistunut kovinkaan hyvin oireiden takia. Minulle oli aina ollut itsestään selvää, että suoritan lukion ja kouluttaudun pitkälle. Nyt lukio alkoi näyttää kuitenkin liian rankalta. Silloin en kuitenkaan ollut vielä valmis luovuttamaan.

Kolmosella olin yksinäinen. Olin jäänyt jälkeen muista ikäisistäni, joten en päässyt samoille kursseille heidän kanssaan. Tuntui että välitunneilla ja ruokailunkaan aikana kaverit eivät enää olleet kanssani. Ei ne enää jaksaneet minua. En itsekkään. Vointini oli kuitenkin parempi kuin pitkään aikaan.

Sitten se tapahtui. Kolmosen keväällä 2011. Lähdin baariin Krissen ja tämän sen hetkisen kämppiksen kanssa. Erkaannuin porukasta ja päädyin yhden miehen luokse. Mies raiskasi minut. Makasi väkisin. Väkivaltaisesti.

Sen jälkeen vointini huononi alkoi huononemaan. Aloin ahdistuksen ja masennuksen lisäksi kuulemaan, näkemään ja tuntemaan harhoja. Niihin aikoihin siirryin nuoriso puolelta aikuispuolelle. Kävin kuitenkin DKT:ssä (toisella paikkakunnalla) nuorten puolella. 2012 tammikuussa jouduin osastolle noin viikoksi nukkumattomuuden takia ja myöhemmin päädyin psykoosipäiväyksikköön, jossa kävin noin neljän kuukauden ajan. Vointini koheni vähän, mutta romahdin uudelleen 2012 syksyllä, kun taas kerran päädyin viiltelemään äänien käskyjen takia. Jouduin pakkohoitoon. Olin osastolla noin neljä kuukautta ja sain leponexin, joka on jo lopetettu. Osaston jälkeen tuli taas jakso psykoosipäiväyksikössä. Viihdyin siellä hyvin, koska siellä oli ihania hoitajia.Olin yli vuoden sairaslomalla, joten jouduin jäämään eläkkeelle. Nyt lukio ei ole enää tavoitelistallani. Haluan kyllä jossain vaiheessa aloittaa opinnot, mutta en lukiossa. Se ei ole minun juttu...

Joulukuussa 2012 aloitin myös psykoterapia käynnit A:n kanssa. Sitä kesti kolme vuotta ja sen jälkeen kela ei enää korvannut, joten en pystsynyt enää jatkamaan sitä. 2013 keväällä taas parin viikon jakso päiväyksikössä ja sitten taas osastojaksoja. Niitä on noin 2 kertaa vuodessa,

Asun tällä hetkellä kuntoutuskodissa. Muutin tänne marraskuussa 2014. Aluksi minulla oli täällä Nelli mukanani, mutta ei enää, sillä pelkotilojeni takia en pysty uloiluttamaan Nelliä. Ehkä joskus taas pystyn.

Tämmönen mä oon. Vaikeuksien kautta voittoon, niinhän?