Like father like son

Todellakin. Ajattelin päivällä, että voin vihdoinkin kirjoittaa tänne jotain positiivistä... Nauran mielessäni itselleni. Kuinka tyhmä voi ihminen olla. Oli ihan täydellinen päivä aamusta alkaen. Vittu. Sitten tuli baaba ja pilasi kaiken. Se sai jonkun ihmeen harhaluulo kohtauksen. Kun me oltiin olkkarissa katsomassa telkkuu, siis me kaikki (äiti, baaba, mä ja Make), ni äiti ja baaba jutteli jotain keskenään. Sitten mä matkisin Makee, kun se laulaa yhden kohdan aina väärin yhden piirretyn themesongissa, ni sit Make mulkasi mua vihaisesti ja mä vastasin siihen katseeseen semmoselle "ei voi olla totta, et suutut leikistä" katseella ja sitten Make käänsi pään pois vihaisesti. Sitten baaba kesken niitten keskustelua: "Noni, okei. Mä tiedän mitä täällä tapahtuu! Teillä on jotain sala signaaleja ilmeillä mua vastaan! Mä näin ku Make teki näin ja sit Sandra blaablaablaaa" MITÄ VITTUA!? Siis mä luulin, että mun siskolla on skitsofrenia, mutta ehkä se on vaan perinyt sen tapasta käyttäytymistä isältään. Ei toi kyllä normaalia voi olla. Sala signaaleja!?! Tosin tässä tulee taas ilmi se fakta, että baaba on narsistinen. Aina kaikki, mistä puhutaan liittyy jotenkin siihen. Siis oikeesti! Esim: "Hei jee mä sain kympin matikan kokeesta" "Noni minun lapsi sai kympin matikan kokeesta, se on perinyt sen minulta" tai kun se kysyy joka koulupäivän jälkeen "mitä te puhuitte minusta tänään?" NO EI VITTU SANAAKAAN! Hävettää kun on tommonen isä, ni en kehtaa puhuu siitä! Ja paljonpaljonpaljon muita juttuja. Jos alkaisin kirjoittaa kaikkia, ni menisi ehkä pari vuotta.

No kuitenkin, ni sitten mä sanoin, tosi vihaisena tietenkin, niinku se oikeasti meni. Ni sitten sitä nolotti tosi pahasti ni sit se päättikin kääntää koko jutun mun syyksi. Kun äiti sanoi: "Noni, ei jatketa enää,ei jatketa enää" Sit baaba: "You think she is going to lopettaa? Jatka jatka jatka" Mua vitutti niin sanoin kuvaamattoman paljon! Siis oikeesti mä olisin voinut ampua sen ihmisen. Olisin varmasti ampunut jos mulla olisi ollut ase! Sitten se teki semmosta ällöttävää käden liikettä, silleen ku tehdään kun kehotetaan jatkaa puhumista. "Jatka jatka" Mä sanoin: "Totta, mä voisin jatkaa vaikka loputtomiin" Sitten äiti sanoi, että mennään sinne lenkille Nellin kanssa, niinku oltiin sovittu just ennen tappelua. Me mentiin eteiseen, sitten Make sano, et sekin tulee, koska se oli vihainen baaballe. Sit baaba huusi olohuoneesta: "Sandra ja Markus tänne heti" JOO VARMAAN!! Ei menty, ni sitten se tuli sinne eteiseen: "Markus, jos sinä veikkaat ja valitset tämän hevosen(osotti mua), ni sä häviät. Parin vuoden päästä se ei ole täällä enää ja minulta sä et sitten saa rakkautta" Sit se meni pois semmonen ylimielinen katse naamallaan, ajatteli varmaan: "No nyt kyllä hyvän heitin, voi että mikä neronleimaus(ja siis en oikeesti yhtään liiottele, kun kirjoitan tälleen, siis oikeesti se ajattelee just noin)" Sitten mä sanoin Makelle kuuluvalla äänellä: "Kuule Markus, jos sä veikkaat mulla, ni sä et tule koskaan häviämään. Vaikka mä muutan pois, ni se ei tarkota, että mä en rakasta sua."

No sitten me mentiin ulos ja baaba tuli siihen pihalle vielä jotain sössimään. En edes muista mitä se sanoi(ONNEKSI!). Jotain mäkin sit siinä viel huutelin ja silleen. Sit juteltiin äitin kanssa tosta asiasta ja mua vitutti niiiiiiiiiiiiiiiin paljon. Siis oikeesti mua vituttu. Sitten oltiin tulossa kotiin päin ja mä sanoin , että en voi tulla, koska mua pelottaa fyysisesti. Mä sanoin, että on se mua ennenkin lyönyt ja potkinut. Äiti ei vaan käsittänyt. Se sanoi, että mun ei tarvitse pelätä. No menin sitten kotiin. Odotin ekana eteisessä ulkovaatteet päällä, kun äiti meni juttelee baaballe. No se oli jo rauhoittunut, ni jäin kotiin. Mä en ollut tulossa kotiin, mutta kun äiti ei päästänyt Makea mukaan(oltais menty jonkun siskon luokse) ni en mä voinut sitä yksin jättää. Se olisi ollut tosi itsekeskeistä. Nyt ei olla sen vittunaaman kanssa puheväleissä ONNEKSI! En halukkaan olla. Parempi mulle niin, ni ei tarvitse esittää, että mä halun puhua sille ja nauraa sen tyhmille kuluneille vitseille. Freedom!!!

Tätä oli tosi vaikea kirjoittaa, koska mua vituttaa palata näihin vittumaisiin ajatuksiin uudestaan. Nyt jälkeenpäin mä ajattelen, että tämä on joku sukupolvelta toiselle periytyvä yritys tappaa mut, vai pitäisikö sanoa tapattaa, eli saada mut tekemään itsarin.

Me mentiin Maken kanssa katsomaan sit leffaa ylös, Make tuli mun huoneeseen yökylään. Make nukahti aika nopeasti. Mua vaan itketti koko ajan. Sitten mä yritin alkaa nukkua. Katokkusiit tulee jotain. Joskus 12 laitoin telkun kiinni ja jostain syystä mä olen vieläkin hereillä. Kävin tsekkaa lääkekaapin avaimen. Siellä se on. Wait for it...

Oon joo tosi väsyny tähän
toivon, että joku ajattelis vähän.
En tääl kai kovin kauaa jaksa olla
Ranteet auki olis pitäny vetää jo viimeviikolla.
Turha elätellä toivoo tässä,
en tuu mitään enää saavuttaa elämässä.
Tyhjii sanoi, tyhjii tekoi,
veitsen kans vaan syvempii vetoi.
Oman käden kautta,
mä häivyn jumalauta.
Jos en tänään, ni huomen viimeistään,
jossain muualla jatkan elämää.

Mä en tajua itseäni enää. Siis mä haluun kuolla, haluun tappaa itseni. Kuitenkin mä pelkään kuolemaa. Mulla on nykyisin tosi usein mielessä kuolema ja se, että mitä jos tosiaan kuolen ennen kuin saan lapsia ja hyvän työn ja oman talon. Se olisi kauheeta. Se on hirveen ahdistava ajatus ja mua tavallaan pelottaa. Mä käyn läpi niitä tunteita, jotka tuntisin kuolleena. Outoa, että pelkään niin paljon, kun kerran haluan kuolla. Ehkä mä en sitten oikeasti haluakaan kuolla. Luulen vaan. Sitten mua pelottaa, että joskus kun on siinä tilassa, missä en pysty oikeen ajattelee ja toimii oikein, et mä tapan itseni. Vaikka en edes sitä halua..?

Oli yksi hyväkin juttu. Nimittäin viime öinen uni<3 Se oli niin ihana, että en viitti ees kirjottaa sitä tänne :) Oikeastaa on toinenkin ihan hyvä juttu tässä lähiaikoina. Nimittäin se, että kuorossa sain pari soolo osuutta, tosin yhden toisen tytön kanssa, mutta kuitenkin. En kyllä viitsi kertoa noille, kun ne rupee vaan valittaa, et miksi en laula ihan yksin vaan sen toisen kanssa. Se on ärsyttävää. Mikään ei riitä... Aina pitäisi olla pikkasen enemmän kuin mitä oon....

Hit me and I'll hit me back

Tänään on ollu silleen suhteellisen hyvä päivä. Pelottaa ajatella näin, koska tätä päivää on viel jäljellä. Mulla on sellanen olo, et mä en ansaitse hyvää. Ja yleensä se sit johtaa siihen, et jos ajattelen, että tuntuu hyvältä, tai siis, että ei tunnu ihan hirveen pahalta, ni sitten mun tiedostamaton puoli yrittää jotenki saada ainaki jotain pahaa tapahtumaan tai sit vaan niinku syyllisen olon. Tai siis.. en mä osaa selittää sitä.

Tänään mulla oli koulua 14-15.30 matikkaa<3. Ja kuten aina, ennen tunnin alkua mä istuin vessassa ja toivoin että aika menisi nopeemmin. En tykkää olla paikoissa, joissa on paljon ihmisiä. En tykkää sanoa moi käytävällä puolitutuille. En tykkää hymyillä takas vastaantuleville. Joten helpointa on siis vaan hakeutua yksinäisyyteen. Tunnilla meni tavallisesti. Sain tosi hyvin pidettyy ajatukset asiassa ja pystyin keskittyy silleen ihan hyvin. Tunti osallistuminen vois olla parempaaki, mutta mä en uskalla vastata jos en ole ihan sata prosenttisen varma asiasta. Onneks siellä 30 joukossa on 20 jotka ei viittaa ollenkaan. Eli silleen jos suhteessa katotaan, ni mun tuntiosallistuminen on jotain 8-9 luokkaa. Mä uskon, että saan tästä kurssista 8. Tai ainaki toivon. Tä derivointi on nimittäin tosi kivaa ja silleen mä pärjään kai ihan ok. Mua vituttais jos saisinki seiskan. Mut se ei oo todellakaan mikään epärealistinen pelko.

Mä vihaan rahaa. Me ollaan tosi huonossa tilanteessa taloudellisesti. Mua ahdistaa tosi paljon, ku mä en voi mitenkään auttaa. Oon epätoivoisesti yrittäny keksiä jotain, ihan mitä vaan, miten voisin auttaa äitiä. Mä sanoin sille et voisin mennä auttaa isovanhempia ja sit saisin ehkä joku parikymppii. Äiti sano, etten mä voi mennä koulu päivinä(ne siis asuu vähän kauempana), vaikka mä sanoin, että voin opiskella itsenäisesti, vaan pari tuntii jäis pois. No sit mä ajattelin, että voisin vaikka myydä vanhoja koulukirjoja. Sellasten aineiden, mitä en aijo kirjotta. Äiti sano, ettei niitä kannata myydä, koska jos mä sit vaikka päätänki kirjottaa niinku just fyssan tai kemian(tuskin).. En siis saa myydä niitä. Mä tiedän, että mä en voi käydä töissä, kun mä opiskelen. Se ei vaan toimi. Hyvä kun jaksan näinkin... Mä en pysty mitenkään auttaa. Äiti sano: "Sä et nyt voi auttaa. Ei se haittaa, kyllähän sä aina oot auttanu kun oot voinu" Mutta kun mun täytyy saada auttaa nytkin! Mä en hallitse tätä tilannetta. Ahdistavaa!!! Mulla on mun kotiteatterissa vielä takuu voimassa ja telkkarissa myös. Voisin viedä ne takasi ja saisin joku 600euro tai 500 euroa. Sillä pärjäis jonki aikaa. Mutta mä tiedän, että äiti ei anna mun tehdä niin. Vaikka mä todellaki haluaisin...'

Mulla on muuten uusi haave ammatti. En halukkaa miksikään enkun opettajaksi. Onneks tajusin sen. Mä haluun erityisopettajaksi. Niin mä pääsisin hyödyntämään sekä psykologiaa, että opettamista. Oi se olis ihan unelma. Olis vähän haastetta ja jokanen päivä olis erillainen. Ei tulis mitään tyhmiä rutiineja. Kaikki tapahtuis spontaanisti. Outoa, että mulla on näin palava halu tähän asiaan. Tosin tiedän sen, että huomenna en taas jaksais ajatella että edes eläisin sillon enää. Mut ehkä tä auttaa, et se lukee täällä. Helpompi palata tähän tunteeseen, ku luen sen täältä. Mä luulen et suurin syy just tän ammatin haluumiseen on se, että mä olen lukenut pari Torey Haydenin kirjaa.(kolmas menossa) Ne kirjat kertoo Toreystä joka työskentelee häiriintyneiden lapsien parissa. Niissä kahdessa kirjassa mitkä mä oon lukenu, keskitytään yksittäis tapauksiin, mutta niistä saa silti aika hyvän kuvan siitä millasta se työ on.

Mä olen muuten taas alkanu miettiä yksin asumista. En tiedä onnistuisko se, mutta välillä tuntuu, että ei ole vaihtoehtoja. Mä en pysty olemaan täällä kotonakaan. Mua ahdistaa olla baaban seurassa. Siis mua ahdistaa, kun se koskettaa mua. Halaa tai vaikka taputtaa olalle. Se ahdistaa ihan oikeesti. Mulle tulee semmonen olo, että tekis mieli kuolla. Se on tositosi vahva tunne. Mutta nykyään mua on alkanu ahdistaa olla sen kanssa samassa huoneessa. Mä lähtisin pois, mutta se olis tosi törkeetä baabaa kohtaan. En mä haluis tuntea näin. Tä on tosi kamalaa, mutta mä en voi sille mitään. Mä en tiedä mitä mun pitäis tehdä, ja siksi mä aattelin, että olis parempi muuttaa pois. Toinen syy on mun vanhin isosisko. Mä en todellakaan halua olla mikään este sen käymisel kattoo vanhempia ja silleen, mutta me ei voida olla samaan aikaan saman katon alla. Tai ei ainakaan sillon, kun Make on täällä. Ja tähänkin ainoo ratkasu on se, että mä muutan pois.

Kun mä edellis viikolla jäin kiinni viiltelystä äitille, se suuttu ihan tosissaan. Mä sanoin, että haluun muuttaa pois ja sit se sano vihastuksissaan "No muuta sitten" Mä olin tyytyväinen siihen, että vihdoinkin sain sen sanomaan sen. Vaikka tiesin, että se ei tarkottanu sitä, mutta ainakin mä saisin mennä jos ihan tosissani haluaisin. Sit mä aloin ihan oikeesti kattoo kämppää. Äiti oli vieläki ihan raivona ja sit se huusi: "Miksi sä haluat muuttaa yskin? Häh! Ai siksikö, että voit sitten rauhassa viillellä itteesi?" Juu.. jos totta puhutaan, se on aika usein mun mielessä. Että voisin ihan rauhassa viillellä, eikä kukaan puuttuis siihen. Ja ryypätä ja vetää lääkkeitä, mutta varsinki viillellä. Oikeastaan jo joku neljä vuotta sitten, kun mä olin viillelly jo pari vuotta ja se oli alkanu tulla pakkomielteeks, mä ajattelin, "oi kun mä asuisin yksin, saisin viillellä rauhassa" Ja toi sama tunne on mussa yhä. Ostaisin sen yhden veitsen, jota oon katteellu. Olisin omassa rauhassa. Musiikkia sois taustalla. Ottaisin sen veitsen käteen. Painaisin sen terän mun ihoa vasten ja nykäisisin sen nopeesti. Sillon tulee paljon verta ja nopeesti. Mut jos vetää sen ihan hitaasti, koko ajan painaen, se sattuu enemmän ja siitä tulee syvempi, mut verta tulee vähemmän. Joka päivä mä koulussakin vaan odottaisin sitä hetkeä, että pääsen kotiin viiltelemään. Mun elämä keskittyis sen asian ympärille. Viilloista tulee päivä päivältä syvempiä ja pidempiä. Ja sitten joku päivä mä vaan vedän ranteet auki ja kuolen yksin omaan asuntooni. Ja koska siihen päivään mennessä mä olisin jo kokonaan katkassu välit mun perheeseen, kukaan ei edes tietäis että mä oon kuollu. Sit monen päivän jälkeen mua alettais kysellä koululla. Sit mut löydettäis ja kaikki olis onnellisia.Josksu vuosi pari sitten mä tein silleen, että mä viilsin joka ikiseen ruumiinosaan, johon en ollu tyytyväinen. Viilsin nilkkaan,sääreen, pohkeeseen, reiteen, mahaan, rintaan, käsiin, kaulaan ja otsaan, kun en viittinyt naamaan viiltää. Viillot ei ollu mitään pintanaarmua syvempiä, mutta niitten tarkotus oli syvempi ku suurimman osan muista viilloista. Jokanen oli harkittu ja juuri oikeassa kohdassaan. Eilen teki mieli tehdä samoin, mut en tehny.

Eilen aamulla kun mä heräsin, mä aloin koskee mun ranteeseen. Ne suonet oli siinä niin pinnalla, että mua alko ahdistaa. Tosi outoa herätä siihen fiilikseen, että "hei vedämpä ranteet auki trallalaa" ja niin edespäin... Tänään koulussa kävi samoin. Yhtäkkiä mä huomasin, että mun sormet kulki mun vasemman käden ranteen suonia pitkin ja valitsinkin jo sopivan kohdan mihin viiltää, mutta en viiltänyt.

Onko mitään järkeä olla vielä elossa, ku joka päivä haluan vaan kuolla?

I still try to fly, but all i do is fall.

En ole oikein ehtinyt kirjoittaa tänne. Koko ajan olen kyllä aikonut... Viime viikolla oli syysloma. Mä halun takas sinne!! Mä vihaan koulua! Kiva ku pitää mennä jätti rakennukseen miljoonan(okei tuhannen) ihmisen joukkoon. Muutenki vihaan ihmismassoja. Sitten vielä kun pitää olla yksin. Mä en halua olla yksin. Mut en kyllä halua/jaksa olla muidenkaan kanssa. Taas yksi ristiriitainen piirre minussa.

Anyway, siis syysloma.. Mulla oli tosi kiva syysloma. Edellisviikon perjantaina menin siskon ja sen kavereiden kanssa Kokkolaan kattomaan Deep Insight:iä. Auto matka oli tosi kiva, ku me tehtiin Krissen(sisko) kanssa kaikkea semmosta mitä nyt autossa voi tehdä, silleen et kaikki muut nukkuu. Oi, mulla oli niin kivaa. Siis Krisse ei varmaan käsitäkkään kuinka kivaa mulla oli. Ei me mitään über juttuja tehty, mutta se et me oltiin ihan kahdestaan(tavallaan ku muut nukkui;). Mua pelotti koko meno matkan, et Krisse ei jaksais ajaa loppuun. Ei mua silleen olisi haitannut vaikka Krissen roomie olis tullut ajamaan, mutta kun mulla oli niin kivaa.

Siellä Kokkolassa me oltiin jossain baarissa?? Mul oli sielläkin ihan mahtava fiilis. Tutustuin uusiin ihmisiin ja kaikkea. Mä olin niinku joku toinen ihminen siellä. Mä en ollut yhtään ujo, niinku yleensä, eikä mua ahdistanut yhtään. SIIS EI HETKEÄKÄÄN! Mitä ihmettä mulle oli tapahtunut. Bändi oli tosi hyvä ja niinku aina, elävänä musiikkina se on vielä parempi! Oli siistiä kun Jukka poseerasi mun kameraan kun mä kuvasin videoo :D Keikan jälkeen hengailtiin hetki siellä baarissa. Mä olisin halunnut mennä laulaa karaokea, mutta Krisse sanoi koko ajan et: "Mennään myöhemmin" sitten tulikin jo valomerkki (mun elämän ensimmäinen :D) enkä ehtinyt laulaa. Mua harmitti vähän, mutta todellakin ymmärrän, et Krisse halusi hengailla sen kavereitten kanssa, joita se ei ollut nähnyt pitkään aikaan.

Joskus neljän viiden maissa me lähdettiin ajamaan Saloon päin. Oltiin kotona joskus kymmeneltä?kai. Menin kattomaan Maken jäkis peliä, vaikka en ollut nukkunut koko yönä. Olin tietty siellä ihan seko. Ja äiti oli koko ajan et"rauhotu nyt" ja "sit kotona menet heti nukkumaan" No jooojoo! Vaikka en sitten kyllä mennyt. Yritin toki, mutta en pystynyt nukkuu (perus without the pills). Illalla oli Krissen luona etkot,keikat,jatkot :D mutta mä olin niin huonossa kunnossa (väsynyt), että lähin pois ennen ysiä. Kyllä harmitti kotona. Vieläkin harmittaa. Olis ollut varmasti tosi kivaa. Sitä paitsi olin just saanut äitin suostumaan siihen, että saan juoda edes vähän enemmän ku jonku yhden siiderin. Siis en mä mitään perskännejä halua vetää, mutta olis kiva ku joskus saisi semmoset sopivat sosiaalikännit... Join siellä lasin boolia. Mutta nyt jälkeen päin mä tajuun, että se oli väsymys mistä se huono-olo johtui eikä se booli.. Nyt äiti on sitten sitä mieltä et "ei alkoholia lääkityksen aikana"

Alkoholista puheen ollen, mä oli menossa torstaina laivalle serkkujen(A 13v ja J 8v) ja heidän äitin(eli äitin veljen vaimon;D) kanssa. Menin ke iltana niille yöksi, koska lähettiin aamulla aikaisin silja galaxilla. Nukuin A:n huoneessa sen kanssa. A on just semmoinen ku noi tytöt tossa iässä on. Puhuttiin sit kaikkea ja kysyin jonkun asian yhteydessä, että onko se juonut. "Kerran maistoin kaverilta siideriä" Ihan normaalia ja hyväksyttävää minusta. Mutta sitten se näyttikin mitä sillä oli kaapissa. KOSSU PULLO! Se sanoi, että joku sen kaveri oli käskenyt A:ta säilyttää sitä sille. Mä sanoin, että se pitää kaataa pois, mitä jos sun äitis näkee ton! Tultiin kuitenki siihen tulokseen, että siitä jäisi epäillyttävä haju. Mä sanoin, että mä otan sen. Laitoin sen mun laukkuun. (onneksi, koska seuraavana aamuna sen äiti etsi A:n kaapista jotain paitaa) "Se ei haittaa jos se sieltä löytyy. Mä voin kaataa sen sitten jossain vaiheessa" Se oli ihan oikeesti mun tarkoitus.

Mutta tapahtuko se? No ei! Tuolla se pullo on mun kaapissa lukkojen takana. Sitten joku päivä kun on taas niin paska olo, ni vedän sen ja lääkkeitä naamaan ja viiltelen. Vittu mä olen tyhmä. Mä annan sen tapahua. Teen sen ittelleni tosi helpoksi. Piilotan viinat ittelleni, etin lasinsiruja maasta ja löysin lääkekaapin avaimen.. Mä vihaan itteäni!

Laivalla oli ihan kivaa. A temppuili ku mikäkin kakara, perus murkku. J oli tosi söpöllä tuulella ja illan lopuksi se tuli mun viereen istuu ja halasi mua. Se oli tosi ihanaa. Me tehtiin muutenkin J:n kans kaikkee kivaa koko päivä. Mul on niin helppo asettuu lapsen rooliin, mikä tietty johtaa siihen, että lapsilla on hauskaa mun kanssa. Outoa vaan, ne kuitenkin kunnioittaa mua enemmän kuin ikätovereitaan. Se on hyvä :) Muuten laivalla oli tosi kivaa, mutta illalla joskus kahdeksan aikaan mua alko ahdistaa. Siis ihan kauheasti. Mä olisin voinut mennä hyttiin yksin, mutta olin sitä mieltä, että ei kannattanut olla yksin. Jossain vaiheessa serkkujen äiti kysyi, että onko mulla kaikki hyvin. Vastasin, että en tiedä ja sanoin, että auttaa, kun otan lääkkeet. Ja auttoihan se. Seroguel

Sä oot liian lähellä mua. Se sattuu.
Ota askel taaksepäin, oot nimittäin ylittäny rajan.
Tä on mun aluetta.
Tuskin koskaan tulen päästämään ketään tänne,
ainakaan luvalla.
Joskus tä alue oli paljon pienempi.
Oikeastaan olematon.
Mutta sitten sä tulit ja kosketit mua.
Sen jälkeen mun raja on kulkenu paljon laajemman alueen mun ympärillä.
Ja sitä rajaa ei saa ylittää!
Mun on parempi yksin.
Tai niin mä kuvittelen ja haluan uskotella ittelleni.
Sosiaaliset paineet on mulle liikaa.
Hyvästi.

Mä olen lately nähnyt paljon unia. Siis ihan tietoisesti olen yrittänyt ja hyvin onnistunut. Teen silleen, että laitan herätyksen soimaan pari tuntia ennekuin pitää herätä ja sitten alan nukkuu uudestaan, uni ei ole enää niin syvää, ni muistaa unet. Joskus unet on tosi kivoja ja joskus ahdistavia. Tässä yksi mitä mä aina välillä mietin:
28-29.9 2010
Aluksi oli kauhea sumu ja mä ja Make käveltiin ulkona käsikkäin. Jossain vaiheessa Make sanoi: "Kato, kohta sä et enää näe mua" sitten se juoksi joku 2-3metriä eteenpäin. Mä yritin tarrata sen hihaan, mutta se oli liian nopea. Sitten se katosi sinne sumuun. Se oli tosi ahdistavaa, ku en löytänyt sitä sieltä. Sitten(en ole varma kuuluiko tämä jatko tohon toiseen uneen vai oliko eri uni ihan?enmuista) olin osasto 716:lla(ei se missä olin viimeksi). Se näytti enemmän joltain vastaanotto polilta ja se ei ollut yhtään samannäköinen kuin toi 716 on oikeasti. Oltiin siellä jotain venailemassa, se näytti ihan odotus salilta. Sitten äiti näki, et sen osaston kyltissä luki 13-22-vuotiaille. Sitten äiti kysy joltain hoitajalta "Ai saako tänne tulla yli 18-vuotiaita hoitoon?" Sitten äiti ja baaba meni jonkun hoitajan perässä, vissiin sopimaan, että mä jään sinne. Ja mä ja Make? jäätiin siihen odottelemaan.

Sit yhtäkkiä mun teki mieli viillellä. Siinä oli vieressä semmonen vastaanotto tiski ja siinä oli semmonen ihme paketissa oleva tosi terävän näköinen veitsi(joku kirurgin veitsi) Mä otin sen salaa ja lähin äkkiä pois siitä. Make kysy itku kurkussa "Sandra, mitä sä teet?" Mä en ehtinyt vastata kun mä näin että baaba tuli sieltä. Baaba sanoi: "Aiotko sä tehdä tota pienen lapsen edessä?" Mä sanoin: "En, siksi yritinki päästä Makesta eroon" Sit mä en muista mitä tapahtui, mutta seuraavaksi olin juoksemassa sen veitsen kanssa pakoon johonkin vessaan. Joku vissiin juoksi mun perässä. Sitten oli keskellä jotain 5x5metristä huonetta joka oli ihan täynnä pikkulapsia leikkimässä. Siellä keskellä sitä huonetta oli pieni vessa. Se vessa oli tosi outo. Se oli semmonen, että siinä oli semmonen peilitila(missä pestään kädet ja silleen) ja vaan yksi WCkoppi. Oudon siitä teki se, että myös siinä peilitilassa oli pytty. Sen kopin oven sai lukkoon ja myös sen pelitilan oven sai lukkoon. Siellä koppi vessassa oli joku pikku tyttö ja mä olin siinä peilitilassa. Molemmat ovet oli lukossa. Mä kysyin: "Haittaako sua jos oon täällä?" se sanoi: "Ei haittaa, jos oot siellä, kunhan et tuu tänne" Outo kohta....

Mä odotin, että se lähtee ja kun se oli lähtenyt, mä aloin viillellä. En painanut kovin lujaa, koska se veitsi oli niin terävä. Haavat vuosi aika paljon ja mä yritin pyyhkiä niitä. Tein tosi monta viiltoa, varmaan 20. Käden sisä- ja ulkopuolelle ja sit vielä ylä varteen. Sitten tulin vessasta, niitä lapsia ei ollut enää siinä. Äiti ja noi oli ja äiti sanoi: "Noni, mennään kotiin" Sitten mentiin kotiin volvolla. Niistä viiltojäljistä ei puhuttu.

Tosi outo uni. Mutta se kertoo musta tosi hyvin. Voisin alkaa analysoimaan tätä unta psykodynaamisen koulunkunnan näkökulmasta. Sigmund Freud saisi vaikka mitä hauskaa väänneltyä ja käänneltyä tästä. Varsinkin se, et kun menin sinne vessaan, ni siellä oli niin lapsia ja kun olin viillellyt ja tulin pois, niitä lapsia ei ollut enää. Voi kuule Freud missä olet kun sua tarvitaan.

Tulipas tästä pitkä teksti. Mä en varmaan jaksaisi lukea näin pitkää vuodatusta.. Onnittelut niille jotka jaksoi. Olisi mulla vielä vaikka mitä kerrottavaa, mutta mä en jaksa enää kirjoittaa. Maybe tomorrow....

Lamb of God

Osa elämää,
tätä pientä hetkeä.
Aaltoilevat tunteet,
ajatukset piiloon sulkee.
Suurinta voimaa ei ole.
Kosketus ei ole tunne,
huokaisu on.
Kylmätväreet,
tiheä hengitys,
kipu, ahdistus,
viha, onnettumuus.
Olen vain yksi miljoonasta,
miljoonista,
Yksi,
joka kuvittelee olevansa ainoa laatuaan.
Olen vain massatuote,
häviän massaan.
Kuolen tuntemattomana.
Yksi tuntee minut,
tietää minun jokaisen kosketuksen,
kuulee minun jokaisen huokauksen,
näkee minun jokaisen kyyneleen,
ei jätä yksin,
rakastaa, välittää, huolehtii.
Olen sinun lapsesi Isä.
Minä olen karitsa
ja sinä olet minun paimen.

Back again(in two ways)

En oo kirjotellu pitkään aikaan, koska luuluin, että mun sisko(Krisse) joka lukee tätä blogii on kertonu sisältöö muille. Mut onneks mä olin väärässä. Voin siis alkaa taas kirjottaa näit postauksia.

Oon nyt koulussa... Nyt ihan lähi päivinä on alkanu taas kauhee alamäki. Oon takas siinä pisteessä, missä olin viime vuonna ennen osastoa.. Tai en ehkä ihan niin huonossa kunnossa. Mä pärjään koulus silleen. taino pärjään ja pärjään KÄYN koulussa tunneilla. Ja mulla ei oo mitään valtavaa halua tappaa itteeni. Siis kyllä mä kuolisin mielellään heti vaan ku voin, mutta mä en halua tappaa itteeni.

Eilen ruotsin tunnilla mua ahdisti kauheesti. Mä vaan jotenki sit niinku päädyin siihen pisteeseen, että mulla oli lasinsiru kädessä ja naarmuttelin kättä hihan sisällä, tietenki silleen että kukaan ei nähnyt. No tietenki, kun viiltelee, ni alkaa ahdistaa enemmän vaan, jatkoin sitä sitte vessassa välitunnilla. Jos en olis jatkanu, ni en nyt olis tässä jamassa. Mut en mä vaan... en mä tiiä. Kui ihminen on niin tyhmä. Menin sitte myöhemmin Krissen luokse yöksi, ja koska se on ainoo johon voin luottaa ja mun oli pakko kertoo jollekki, ni tietenki sille. Puhuttiin myös paljon muusta ja selviteltiin väärinkäsityksiä.

Sit illalla siel Krissen luona, ku siel oli toinenki sisko yökyläilemässä, ni mulla ei ollu siellä läheskään yhtäkivaa ku aiemmin. Ihan illalla meilla oli tosi kivaa(tai ainakin mulla) ku me katottiin leffa ja juteltiin kaikkee.

Tänään aamulla tulin vähän ajois koululle ku tulin Krissen kyydil ja sil oli jotain menoo. Olin sit koululla joskus puol kympiltä ja piti sit venailla tunti. Luin yhtä tosi hyvää kirjaa, nimittäin Torey Haydenin Tiikerin lapsi. Se on oikeesti tosi mielenkiintonen ja se koskettaa mua aika paljon. Välillä mua ahdistaa lukea sitä. No en mä sit tiiä mitä siin tapahtu. Kai mä jollain tavalla siinä niinku keräsin sitä ahdistusta mun ympärille ja sit ku piti mennä tunnille, ni ahdisti sietämättömästi. Olin kuitenki menossa filsan tunnille, koska tiesin, et muuten meen viiltelee.

No tietenki just tänään oli siin tilalla joku ihme juttu salissa. Mä olin ihan menossa sinnekki, mut siinä mun ympärillä oli niin paljon ihmisiä. Siis joka paikassa oli ihmisiä. Mua alko vaan ahdistaa enemmän ja mä tunsin miten mun hengitys alko tiheentyä ja sit mä menin vessaan. Kun mua ahdistaa tosi paljon, mä en pysty puhuu, mä en pysty itkee, mä en osaa toimia oikein. Aloin viiltelee. Tällä kertaa viillot oli syvempiä. Ei siis syviä, mutta ei mitään pintanaarmujakaan. Viiltelin tosi kauan aikaa, melkeen tunnin ajan, mutta viiltoja ei tullut monta. Sitten tulin pois vessasta ja olin menossa syömään, mut sit kaikki tuli pois sielt salista ja ruokalassa oli niin paljon ihmisii, että mä en pystyny mennä sinne syömään...

Kohta alkaa filosofian tunti(se toinen puolikas sitä) , saas nähän miten käy.

Mä muuten luulen, että tähän taas jotenki yllättäen alkaneeseen viiltelyyn voi olla osaks syynä se, että tossa kirjassa mitä mä luen, on semmosia kohtia, missä joku on viillelly ja siitä kerrotaan.. Sit mulle tulee semmonen olo, että haluun ittekki viillellä. Ja sit toinen syy voi olla se ku me oltiin äitin kanssa kattomassa semmonen suomalainen leffa "prinsesssa" ja siinä se yks viilsi ranteet auki ja kuoli. Musta tuntuu, että ku mua ahdistaa ni noi jutut tavallaan muistuttaa mua siitä et on tämmönenki tapa päästä eroon ahdistuksesta.

Full of hate,
out of love.
So full but too empty