Better

Oon pitäny nyt näköjään vähän taukoa. En ole nimittäin päässyt koneelle, ku olin isovanhmpia auttelemassa maalla. Siellä oli tosi kivaa ja jotenki tuntu niinku olis huolet kadonnut siellä kokonaan. Oon vissiin huomenna menossa sinne taas viikonlopuksi.

Tänään on ollu tositosi hyvä päivä! Koulussa meni hyvin, vaikkakin skippasin filosofian tunnit, ku en vaan yksinkertasesti jaksanu nousta aamulla sängystä. Mut siis matikan tunti meni hyvin. Ymmärsin asiat suurin piirtein ja opettaja on koulun paras matikanope. Läksytki sain tehtyä. Vähän piti siskolta neuvoa pyytää, mut onpahan nyt sit tehtynä :) Koulun jälkeen jäin hetkeks hengailee sinne pihalle kavereitten kanssa. Oli jotenki ihan normaali olo?

Tietenkään päivä ei voinut olla täydellinen(ku on sentään kyse musta) Nimittäin jäätävä päänsärky koko päivän ja illemmalla hirveet niska/selkä/hartia kivut. Noi fyysiset jutut tosin on niin paljon helpompia kantaa vaikka koko päivän. Mielummin eläisin sata tämmöstä päivää ku yhtäkään semmosta millasta mun elämä oikeesti on.

Eilen juteltiin äiti kanssa, ku mua vähän huolettaa, että en tule ikinä saamaan lapsia, koska kukaan ei huoli tän näköstä ihmistä. Äiti sano, että mun ulkonäössä ei ole mitään vikaa. Valehtelee itteleen tai mulle. No kuitenki. Äiti sit sano, että mistä vois alkaa ettiä seuraa. Harrastukset, seurakunnat... kaikkiin vaihtoehtoihin mulla oli ihan hyvät perustelut, et miksi ei onnistu. Sit mä ehdotin deitti palstoja netissä. Äiti sano, että se voi olla ihan hyvä idea. Mulla on nyt yhdellä seuranhaku saitilla profiili. Saas nähä mitä siitäki tulee...

Nyt täytyy kyllä mennä nukkumaan, että jaksaa taas aamulla nousta. Öitä

Answer my call

Viime yö oli tosi rankka. Nukahdin joskus viideltä aamulla. Mulla oli todella huono olo. Ahdisti ja masensi. En yhtään tiennyt, mitä olis pitänyt tehdä. Muistin kuulleeni äitin työrepusta lääkkeitten kolinaa. Jotain ibumaxia tai jotain, 600mg. Kourallinen siitä ja suuhun vaan. Se olis ollut sillä selvä. Mut en mä sit kuitenkaan mennyt. Onneksi Nelli oli mun kanssa nukkumassa. Muuten olisin ollut paljon helpompi lähteä alakertaan ja siellä ei sit varmaan olis ollut enää mitään tehtävissä. Jos en olisi lääkkeitä ottanu, ni ainakin olisin hakenu ne sirpaleet ja viillelly. Niin ei kuitenkaan käyny.

Itkin itseni uneen. En edes varsinaisesti tiedä miksi itkin... Mä vihaan itkemistä. Heikkouden osotus. Mutta aina en vaan voi siihen vaikuttaa.

Aamulla mä sit heräsin joskus 11, ku olin niin myöhään valvonu. En siis heränny herätyskelloon. Mulla olis alkanut bilsan koe kasilta.. No se meni nyt sit ohi. Soitin äitillä ja kerroin, että olin nukkunu pommiin. Äiti oli tosi vihanen, vaikka selitin, että en ollu saanu unta ja että en heränny herätyskelloon. Mä kuvittelin, että äiti olis ymmärtäny, mutta se oli tosi vihanen. Mä olen niin herkillä nyt, että sit rupes kaduttaa, että en ollu käyny tyhjentämäs sitä lääkepurkkia. Mua harmitti hirveesti, että äiti oli niin vihanen. Olisin halunnu kuolla.

Iltapäivällä ku äiti tuli töistä, se kysy, et haluunko mennä sen kanssa terveyskeskukseen, ku sillä oli joku työterveystarkastus. Se sanoi, että voin ajaa takas sieltä(ajan ajokorttia ja äiti opettaa). Mä lähdin mukaan, vaikka olisin paljon mielummin jääny sohvalle märehtimään omaan pahaan oloon. Se on aina vaan niin paljon helpompaa. Mä vähän ihmettelin, että miksi äiti ei ollu enää vihanen. Sit äiti rupes selittää, että sillä oli ollu jotain pientä riitaa työkavereitten kanssa ja siks oli ollut niin kiree puhelimessa. Puhuttiin sit ihan rauhassa siitä bilsan kokeesta ja tultiin sit siihen tulokseen, että voin suorittaa koko kurssin alusta jossain vaiheessa. "Tuleepahan sitten kerrattua kunnolla" Mul tuli niin hyvä olo. Tuntu ku kuorma olis tippunu selästä. Jälkeen päin sitten mietin, että näin pieni asia ja niin isot tunteet. Miksi mä en voi tuntea vähän vähemmän dramaattisesti.

Juttelin eilen illalla facebookissa yhden 13v tytön kanssa, jonka mä tapasin osastolla. Kutsun TM:ksi. Siis sillä on ollut tosi vaikeeta. Sen hyvä ystävä on tehnyt itsemurhan pari vuotta sitten ja nyt TM voi aika huonosti (paremmin nyt ku osasto ajalla). TM on viillelly, mutta sillä on ollut aika pitkä aika taukoa, mutta kuun alussa taas viillelly. Me juteltiin siitä. TM kerto mulle, että ei tiennyt mitä muutakaan tehdä ja ei ollu ketään kelle puhuakkaan. No mä tiedän tosi hyvin mistä hän puhus ja ymmärsin hyvinki. Sanoin, että aina on joku parempi keino toimia(vaikka en itsekään aina välttämättä muista). Mä annoin mun puhelin numeron hänelle ja sovittiin, että kun tulee semmonen olo, ni mulle voi soittaa. Sanoin, että millon vaan , oon valmis 24/7. Ja sanoin, että voi soittaa ihan vaikka kuulumisiakin. Ei tarvitse olla mitään varsinaista asiaa,mutta että on aina joku johon turvautua. Tuntuu niin hyvältä, kun voi auttaa jotain. Varsinkin TM:mää. Hän on mulle kuin pikkusisko. Ja on itsekkin samaa mieltä. Mä sanoin TM:mälle aina, että hän on tosi tärkeä ihminen ja, että myös hänen pitää se itse ymmärtää. Sanoin myös, että pitää sallia myös kaikki ikävät tunteet. Niitä ei tarvitse yrittää piilottaa tai kiertää. Ja paljon muutankin sellasta, mikä ei ole mullekaan selvää... Mutta nä jutut ei ole kyllä ihan samoja meidän kahden kohdalla. TM ei nimittäin ole tehnyt itse mitään väärää.

Nyt pitäisi alkaa lukee psykaa. Vaikka turhaahan se on ku en kuitenkaan pysty keskittymään lukemiseen ja se minkä saan luettua ei kuitenkaan jää mieleen.

Tällä hetkellä on semmonen levollinen olo. Ei mikään hirveen paha, muttei älyttömän hyväkään.

Hide your face

Ei, älä viillä mua enää sillä veitsellä. Se vie mun elämän, mun ihmisyyden. Tunnen kaiken uudella tasolla. Se satutti. Arpi jäi. Arpi,joka ei koskaan mee pois. Pistä pois jo se veitsi. En halua, en tahdo! Tajuutko, sanon ei! Tiiän, et se on myöhästä. Mut nyt sanon EI! EN TAHDO! Kunniotatko mua? Olisitko kunnioittanut mun tahtoa, jos olisin sillon sanonut ei? Olisitko ottanut väkisin?

Sillon en tiennyt. Sun olisi pitänyt tietää. Pistä pois se nyt! En halua! Tajua. Ei se ollut se tilanne, joka sai mut hiljaiseksi. Mä en vaan osannut. En tiennyt, että se tappaa mut. Sä et kertonu. En osannu edes epäillä. Onko siis väärin syyttää sua, ku en osannut sanoa ei? Vai olisko sun pitänyt ite ymmärtää, että nyt sanon ei. Olisko sun pitänyt tietää, että yli kymmenen vuoden päästä sanon ei. Ethän sä voinut sitä tietää.

Mä sanoin jo alusta saakka, että se ei ole sun syytäs. Mut mulle on yritetty aina syöttää paskaa, että se on muka sun syytä. Ja, että mä olen ihan syytön. Nyt tajuan, kun näitä asioita ajattelen, että ethän sä voinut tietää. Mun olisi pitänyt sanoa ei jo sillon. Turha sitä nyt enää on sanoa. Mä annoin sun tehdä sen. En kieltäny, en pyristellyt vastaan. Annoin sulle luvan olemalla kieltämättä. Se oli mun oma syy. Sä et tiennyt. Mä en tiennyt. Mun olis pitänyt tietää. Sä et voinut tietää, koska mä en tiennyt. Eli se oli mun syy. Mulle kaikki paska! Sen mä ansaitsen

Mä oon huono, tarpeeton, turha. Mä ansaitsen kaiken sen pahan, mitä oon saanu ja mitä tuun saamaan. Oon paha! Mun pitäis hirttäytyä. Mun pitäis kuolla pois. Mä oon saanu kaiken pahan alkamaan. Vain minä olen syyllinen. Sä et tiennyt, sä et voinut tietää. Mä en rakasta itseäni, koska en ansaitse rakkautta! Mä en ansaitse mitään hyvää. Vittu mä vihaan itteeni! Vittu mä oon turha! Mä en osaa mitään, en pysty yhtään mihinkään. Oon yks vitun paska ja turha. Voisin vaan kuolla pois jo!

Kill me for good! En mä halua pärjätä, koska tiiän, etten pysty. Mä en jaksa yrittää, koska tiiän, et siitä ei tulu mitään. Tyhmyys voitti taas! Mut saa tappaaki. Annan luvan! Oon loppuun käytetty. Viimenen käyttöpäivä oli 30.3.2010. Ja täällä mä vielä olen. En saanut asiaa toimitettua loppuun asti. Tai oikeastaan mut keskeytettiin. Kukaan ei edes välttämättä tiedä, että oon jo alkanut pilaantua sisältä. Ei koskaan enää normaalia elämää. Kuolema on lähellä. Kohta millään ei ole enää mitään väliä.

Aika kuluu,vuodet vierii.
Kipua ja tuskaa vaan
Kohta,
tä kaikki loppuu.

Anteeksi.. Mä oon niin pahoillani. Anna anteeksi mulle. En kestä, jos sä vihoittelet. Mä en osaa, en voi, en pysty tuntemaan rakkautta. Anna mun mennä. Mä haluun pois... Mä en kestä tätä päivääkään enää. Vittu mä haluan pois! Kill me, please! I just wish I was gone, gone for good.

Let me die

I keep my trust on You

Nupossa meni ihan päin vittua. Siellä oli siis mä, lääkäri ja mun nupo hoitaja. Ekana juteltiin siinä kaikkea ihan tavallista ja se kyseli kaikkea ja mä vastailin silleen lyhyesti yhel tai kahella sanalla, ku en yllättäen saanu sanoja suusta ulos. Asiaa olis kyllä ollut. Sit se kysyi kavereista. Mä sanoin ihan rehellisesti niinku se on: mulla ei ole kavereita. Oon koulussa päivät yksin ja vapaa-ajalla myös. Ei sillä, että mua jotenki erityisemmin kiinnostaisi olla ihmisten kanssa. Senkin sanoin nupossa. Lääkäri sano: "joo, se on ihan normaalia, että ei aina jaksa olla kavereitten kanssa. Ja sit, kun sä oot omanikäisten kanssa, ni varmaan osallistut tosi hyvin keskusteluihin" En ole kyllä samaa mieltä. Oikeastaan tänään, kun mä näin mun yhden ennen tosi läheisen kaverin ihan ohimennen(ollaan tunnettu siis joku 12vuotta), ni itekkin oikeesti säikähdin, ku mulla ei ollu mitään sanottavaa. Se tilanne oli aika epämukava, koska se puhu ja kerto tulevista kirjotuksista, mutta mä en vaan pystyny suutani avaamaan. Eli lääkäri oli ihan väärässä ton suhteen, mutta en viittiny sanoo siihen mitään. Parempi näinpäin ku et se kuvittelee, et oon pahemmassa jamassa ku oon (jos se nyt on mahdollista)

Sitten puhuttiin koulusta. Mä sanoin että en ole jaksanu tehä mitään koulun eteen. Se sano: "No se on hyvä, että sä oot jaksanu käydä koulussa. Ei se haittaa, vaikka et ole lukenut läksyjä illalla kotona, koska sä luet kokeisiin" En tiedä, mistä se tonkin oli keksiny, mutta se on kyllä totta. Tai ainakin mä yritän lukea. Tiedä sitten kuinka hyvin se onnistuu. Sit se kans puhus siitä, että hyvä kun jaksan käydä kuorossa. No siinä oli kyllä oikeassa. Siellä mä käyn. Vaikka harkat onkin vaan kerran viikossa. Mutta siellä oli oikeesti viime torstaina kivaa ja nauroin pitkästäaikaa oikeesti.

Puhuttiin siel kans mun kurssien vähäisyydestä. Sit se oli silleen et jos et jaksa niin ota vähemmän kursseja. No mulla on kaks.. Pitäiskö sitten ottaa yksi?? Se lääkäri oli oikeesti tosi outo. Mut yks asia siin oli hyvää, nimittäin se, et se sanoi koko ajan, että ei ole kiire sen lukion kanssa. Mulle tulee paljon hyväksytympi olo, ku joku sanoo, että se on ihan okei, että lukion käynti kestää pidempään. Koska täähän kestää.

No anyway, sitten ne kysyi, että millon seuraava aika laitetaan. Mä sanoin, että en halua enää jatkaa niitä käyntejä. Sit ne sano, että no jos sä haluat aikoja vähän havemmaksi, vaikka kerran kahdessa viikossa. Mä sanoin, että haluun lopettaa käynnit kokonaan. Lääkäri sano, että jos on lääkkeitä, ni on pakko olla jonkilainen hoitokontakti. Mä sanoin, että voin lopettaa lääkkeetki. No sit se alko jotain selittää, että noita lääkkeitä ei saa lopettaa yhtäkkii jne..... Sit ne sekotti taas äitin näihin asioihin. Yritin selittää, että mä oon aikuinen ja en halua enää äitiä joka paikkaan. No siitähän meinas tulla oikeen tappelu. Mä en saa päättää ite mun hoitoihin liittyviä asioita. Ne keskenään kuulemma sitten päättää millä tavalla jatkan. Sitten tultiin semmoseen lopputulokseen, että mul on toinen hone syyslomalla. Mä sanoin, että tulen todennäkösesti perumaan sen ajan, koska en olis sitä edes halunnu. Ne sit jotain selitti et "Me toivotaan, että tulet...."

En siis saa päättää, selvä. No kotona sitten äiti alko kysellä kauheesti. Sanoin vaan, että seuraava aika on syyskuussa. En kertonu mitään muuta tosta käynnistä. Sit äiti pyys juttelee. Se tuntee mut liian hyvin. Oikeen ärsyttää, että se näkee mun feikki kuoren alle, missä mä pidän mun oikeet tunteet ja ajatukset. No me juteltiin äitin kanssa aika kauan. Kerroin äitille, että mua masentaa koko ajan ja että ei ole kavereita ja koulu ei suju. Sanoin, että voin huonommin ku miltä näytän, koska piilotan mun tunteet ja se sano, että se tietää. Sit mä selitin, että opiskelua vaikeuttaa, se, että kun ne ajatukset on siellä jossain lukittuna, ni en pysty opiskelemaankaan, koska myös ne opiskeluun liittyvät asiat on siellä, ja en uskalla yrittää poimia niitä sieltä, koska pelkään, että sitten ne asiat tulee vyörynä ulos ja menetän kontrollin pahemmin. Äiti ymmärsi mua ja mulle tuli heti parempi olo. Ainakin joku ymmärtää...

Puhuttiin kans tosta lauantai illasta. Sisko oli ilmeisesti sanonu äitille, että olin menossa rautatieasemalle. Sanoin äitille, että olin menossa kaverin luokse, joka asuu keskustassa. Se kai usko sen,ja hyvä niin.

Nyt illalla olin Nellin kanssa lenkillä ja löysin maasta lasinsirpaleita. No tiettyhän ne lähti mukaan. On turvallinen olo,kun tietää, mistä saa nopeasti jotain, jolla viillellä. Vähän narmuttelin kevyesti rannetta, mutta laitoin sitten sirpaleet talteen ja tuolla ne vielä on...

Ei tää elämä ole mua varten. Mä haluan vähän helpomman. Sanotaan, että Jumala antaa jokaiselle vaan sen minkä kukin jaksaa kantaa, mutta mun kohdalla on kyllä laskettu väärin

I really should start keeping my eyes wide open

Miten tä koulun käynti voi olla näin vaikeeta. Mulla on tällä hetkellä vaan kaks ainetta ja silti tuntuu, etten millään pysty. Kyvyttömyyden tunne johtuu varmaan suurilta osin siitä, että en pysty keskittyä lukemiseen. Katsoin eilen illalla bilsan kirjaa. Sata sivua opiskeltavaa, sata sivua luettavaa. Kirjaimet pomppi silmissä. En saanut sanoista selvää. Pelotti... Keskiviikkona on bilsan koe. Laitoin kirjan pois. En uskaltanut alkaa lukea, sillä tiedän etten pysty. Tää on niin epäreilua! Mä haluun opiskella ja oppia, mutta mä en pysty. Haluisin lopettaa lukion. Tai en halua, mutta välillä tuntuu, että se olis parempi...

Tänään on sit se hone. En tiedä mitä siellä sanoisin. Ei edes huvittais mennä sinne. Mut kai se on pakko. Musta sekin on turhaa. Koko toi nupo juttu.

Ja joo.. ei mun elämässä oikeen muuta enää ole ku koulu ja nupo. Aika turha elämä. Joutais roskikseen. Välillä mua harmittaa, että oon uskovainen... Olis paljon helpompi tehdä itsari, jos ei olis niin vahvaa syytä olla tekemättä. Oikeestaan se on ollu mulle jo kauan se ainoa syy miksi en ole tappanut itteeni. En mä halua elää. En mä itteni takia täällä ole.

Tänään taas koulussa ahdistaa (vaihteeksi). Haluisin mennä vaan kotiin viiltelemään tai jotain. Tekemään jotain, mitä mä ansaitsen. Kipu,tuska,viha...... Mut mä en voi edes viillellä, koska en halua loukata äitiä. Oon nimittäin luvannu äitille, että sanon sille, jos tulee niin paha olo. Ja mä rakastan ja kunnioitan mun äitiä. En haluu satuttaa sitä. Ja siksi mä en myöskään sitten kerro sille pahaa oloani. En halua, että äiti luulee, että se on jotenkin sen vika, että mä olen viallinen ja täys luuseri. Hankala tilanne..

Nyt täytyis varmaan mennä takas tunnille. Ei kyllä jaksais, mutta...-->

Gone Reality

Tänään oli ihan hirvee päivä! Ensin isä kanssa oli riitaa ja nyt illalla piti mennä Krisse siskon luokse yöksi pikkuveljen kanssa, mutta tuli riita ja tultiin pois sieltä. Kaikki luulee, että mä oon ilkee tahallaan, mutta tä päivä oli mulle tosi suuri haaste henkisesti. Ei sitä ymmärrä, jos ei joudu asuu mun ajatusten kanssa. Oon nimittäin koko päivän monessa eri tilanteessa joutunut kuulemaan juttuja yhdestä inhottavasta henkilöstä, joka satutti mua joskus todella pahasti. Jotenki se viha sitä henkilöä kohtaan alkaa kertyä ku sitä ajattelee. Nyt oon aika hyvin saanu sen pysymään pois mun milestä just niinku viiltelemällä ja juomisella ja nyt lähiaikoina se ei vaan oo noussu mieleen(onneksi). Mutta jos joku on koko ajan puhumassa siitä, ni all those painfull memorys are flashing through my eyes. Eikä kukaan oikeen näytä ymmärtävän sitä..

No sit tosiaan, kun lähin vihasena kävelemään pois Krissen luota yksin, en todellakaan ollu menossa kotiin, vaan rautatieasemalle. Jotenki siellä tulee semmonen voimakas olo. Mun elämä on vihdoinkin mun omissa käsissä. Ja sit jos oikeen hyvä tuuri käy, voimistun niin paljon, että löydän itseni pian raiteilta istumasta. No sisko lähti autolla perään. En olisi noussut kyytiin, jos Markus ei olisi tullut mua kädestäpitäen taluttamaan autoon. En tiiä ymmärsikö se mihin olin menossa, mutta ainaki sillä oli itkukurkussa.

Tulin Krisse kyydillä kotiin. Meni hetki, ennenkuin pääsin pois siitä inhottavasta tunteesta, missä ajatukset ei kulje ja hengitys tiheentyy. Markus kysyi multa, että mihin olin menossa ja sillä oli taas itkukurkussa. Sanoin, että olin menossa kaverin luokse ja Make suodatti sen aika hyvin. Sitten se sano jotain et: Aattele,sä olisit vielä kävelemässä tuolla ulkona. Ja se tarkotti että vakava tilanne oli jo ohi. Hyvä niin. Nyt se odottaa mua nukkumaan. Ei halunnut että nukun olo huoneessa yksin. Menen sinne nyt..

Jos Makea ei olis, ei olis enää muakaan ollut pitkään aikaan.

Mä oon muuten päättänyt nyt sata prosenttisesti, että hoitoneuvottelussa mä aijon sanoa, että katkasen yhteydet sinne ja lopetan lääkkeet. Nupo on turha. Lääkkeet on turhia.. Oon sen näitten kuuden tuskaisen vuoden jälkeen ymmärtänyt. Mua ei voi auttaa. Jään tällaseksi tai sit tapan itteni.

Täällä taas..

Oon pitäny aika pitkän tauon kirjottamisesta. En ees oikeestaan tiedä miksi. Nyt ajattelin alkaa kirjottaa taas vähän useammin, vaikka koulu(lukio) jatkuukin taas ja vie aika paljon mun aikaa ja ajatuksia.



Ens viikolla on koeviikko. No joo, ei mulla oo ku kaks koetta (on vähän kevyempi jakso pitkän sairasloman jälkeen) Mun kaikki kaverit kirjottaa tänä vuonna, mut mulla menee viel ainaki kaks vuotta, ku mul on ollu niin paljon ongelmia, joitten takii poissaoloja, jotten takia en ole saanu kursseja suoritettua. Oon siis suorittanu joku 35 kurssii ja pitäs olla vähintään se 75 suoritettuna et pääsee lukion läpi... Ei mua haittaa, et valmistun myöhemmin.. kai...

Ku koulu alko sillon elokuun alussa, mulla meni tosi hyvin. Opiskelin ihan tosissani ja oppisinkin jonkun verran. Nyt on taas alkanu mennä huonosti. Koulus menee enemmän energiaa ahdistuksen hallussa pitoon, ku opiskeluun. Tänään ahdisti tosi voimakkaasti ja meinasin taas alkaa hyperventiloimaan tunnilla(niinku pari viikkoa sitten). Mut nyt saan olla sen verran ylpee ittestäni, että sain ahdistuksen haltuun ja lopuks se sit meni kokonaan pois. Mut sit koulun jälkeen ku menin nupoon ja se kysyi, et kui olen niin vaisu, ni alko taas ahdistaa, enkä pystyny puhuu johonki puoleen tuntiin. Mä vaan toivoin et se kysyy jotain tosi kevyttä, että pystyisin taas alkaa puhuu. Sit se kysy, et monelta mulla alkaa kuoroharkat ja palasin taas pinnalle. Onneksi.

Maanantaina on hoitoneuvottelu. Sinne tulee lääkäri, mun hoitaja ja minä. Puhutaan varmaan jotain lääkkeistä, ja siitä että tarviiko jotain lisätä, ku nukun taas huonommin ja mielialakin on laskenut. Oon nyt yrittäny ylläpitää pienenmoista kulissia kotona, ettei äitin tarvitse puuttua näihin juttuihin, koska haluan täysi-ikäisenä ihmisenä hoitaa itse itseäni! Oon myös yrittäny ylläpitää musiikki harrastustani, että olis edes jotain muuta ku koulu, koska en osaa enää olla vapaa-ajalla kavereitten kanssa... Sitä se sairaalaelämä teettää...:/

Nyt pitää hipsiä kuoroharkkoihin. Toivottavasti ei ala sielä ahdistaa, et voisin olla koko harkat. Mä nimittäin todella tykkään laulaa <3