Answer my call

Viime yö oli tosi rankka. Nukahdin joskus viideltä aamulla. Mulla oli todella huono olo. Ahdisti ja masensi. En yhtään tiennyt, mitä olis pitänyt tehdä. Muistin kuulleeni äitin työrepusta lääkkeitten kolinaa. Jotain ibumaxia tai jotain, 600mg. Kourallinen siitä ja suuhun vaan. Se olis ollut sillä selvä. Mut en mä sit kuitenkaan mennyt. Onneksi Nelli oli mun kanssa nukkumassa. Muuten olisin ollut paljon helpompi lähteä alakertaan ja siellä ei sit varmaan olis ollut enää mitään tehtävissä. Jos en olisi lääkkeitä ottanu, ni ainakin olisin hakenu ne sirpaleet ja viillelly. Niin ei kuitenkaan käyny.

Itkin itseni uneen. En edes varsinaisesti tiedä miksi itkin... Mä vihaan itkemistä. Heikkouden osotus. Mutta aina en vaan voi siihen vaikuttaa.

Aamulla mä sit heräsin joskus 11, ku olin niin myöhään valvonu. En siis heränny herätyskelloon. Mulla olis alkanut bilsan koe kasilta.. No se meni nyt sit ohi. Soitin äitillä ja kerroin, että olin nukkunu pommiin. Äiti oli tosi vihanen, vaikka selitin, että en ollu saanu unta ja että en heränny herätyskelloon. Mä kuvittelin, että äiti olis ymmärtäny, mutta se oli tosi vihanen. Mä olen niin herkillä nyt, että sit rupes kaduttaa, että en ollu käyny tyhjentämäs sitä lääkepurkkia. Mua harmitti hirveesti, että äiti oli niin vihanen. Olisin halunnu kuolla.

Iltapäivällä ku äiti tuli töistä, se kysy, et haluunko mennä sen kanssa terveyskeskukseen, ku sillä oli joku työterveystarkastus. Se sanoi, että voin ajaa takas sieltä(ajan ajokorttia ja äiti opettaa). Mä lähdin mukaan, vaikka olisin paljon mielummin jääny sohvalle märehtimään omaan pahaan oloon. Se on aina vaan niin paljon helpompaa. Mä vähän ihmettelin, että miksi äiti ei ollu enää vihanen. Sit äiti rupes selittää, että sillä oli ollu jotain pientä riitaa työkavereitten kanssa ja siks oli ollut niin kiree puhelimessa. Puhuttiin sit ihan rauhassa siitä bilsan kokeesta ja tultiin sit siihen tulokseen, että voin suorittaa koko kurssin alusta jossain vaiheessa. "Tuleepahan sitten kerrattua kunnolla" Mul tuli niin hyvä olo. Tuntu ku kuorma olis tippunu selästä. Jälkeen päin sitten mietin, että näin pieni asia ja niin isot tunteet. Miksi mä en voi tuntea vähän vähemmän dramaattisesti.

Juttelin eilen illalla facebookissa yhden 13v tytön kanssa, jonka mä tapasin osastolla. Kutsun TM:ksi. Siis sillä on ollut tosi vaikeeta. Sen hyvä ystävä on tehnyt itsemurhan pari vuotta sitten ja nyt TM voi aika huonosti (paremmin nyt ku osasto ajalla). TM on viillelly, mutta sillä on ollut aika pitkä aika taukoa, mutta kuun alussa taas viillelly. Me juteltiin siitä. TM kerto mulle, että ei tiennyt mitä muutakaan tehdä ja ei ollu ketään kelle puhuakkaan. No mä tiedän tosi hyvin mistä hän puhus ja ymmärsin hyvinki. Sanoin, että aina on joku parempi keino toimia(vaikka en itsekään aina välttämättä muista). Mä annoin mun puhelin numeron hänelle ja sovittiin, että kun tulee semmonen olo, ni mulle voi soittaa. Sanoin, että millon vaan , oon valmis 24/7. Ja sanoin, että voi soittaa ihan vaikka kuulumisiakin. Ei tarvitse olla mitään varsinaista asiaa,mutta että on aina joku johon turvautua. Tuntuu niin hyvältä, kun voi auttaa jotain. Varsinkin TM:mää. Hän on mulle kuin pikkusisko. Ja on itsekkin samaa mieltä. Mä sanoin TM:mälle aina, että hän on tosi tärkeä ihminen ja, että myös hänen pitää se itse ymmärtää. Sanoin myös, että pitää sallia myös kaikki ikävät tunteet. Niitä ei tarvitse yrittää piilottaa tai kiertää. Ja paljon muutankin sellasta, mikä ei ole mullekaan selvää... Mutta nä jutut ei ole kyllä ihan samoja meidän kahden kohdalla. TM ei nimittäin ole tehnyt itse mitään väärää.

Nyt pitäisi alkaa lukee psykaa. Vaikka turhaahan se on ku en kuitenkaan pysty keskittymään lukemiseen ja se minkä saan luettua ei kuitenkaan jää mieleen.

Tällä hetkellä on semmonen levollinen olo. Ei mikään hirveen paha, muttei älyttömän hyväkään.