Sivut

perjantai 3. syyskuuta 2021

Kaikki on niin merkityksetöntä

 On siis niin ahdistava olo ollu koko päivän. Yritän puskee sen läpi. En halua tuntea tunnetta, jolla ei oo mitään syytä. Oon siis K-siskon kanssa maalla isovanhempien luona. Luulis että täällä saa vähän rauhoittua ja rentoutua. Mutta ei, ei koska kyse on minusta. Ärsyttää olla minä. Ahdistaa olla minä. Miksi olen minä? Miks en vois olla joku muu. En jaksa näitä mun tunteita, en sitten yhtään. 

Mul tuli haava sormeen ja sekös triggeröi. Kaiken tän lisäks. En siis kerta kaikkiaan halua olla minä. Haluan kuolla. Mä oikeesti mietin taas, että mikä vitun itu täs on?? Siis tässä elämässä. Miettikää nyt. Millään ei loppupeleissä oo mitään vitun merkitystä. Me tehään juttuja joista nautitaan, kuten laulaminen mun kohdalla. Mutta miks? Mihin se vaikuttaa pitkäl tähtäimel. Eli oonko valmis näkemään vaivaa, että voin tehdä juttuja hetken mielihyvän takia. Ja siis miks me edes halutaan tuntea sitä mielihyvää? Mitä se mihinkään vaikuttaa. Vaikka koko elämä olis täydellistä, ja aina olis hyvä olla. NI MITÄ VITUN SIT?! Mikä sen tarkoitus on? Ei mee mun jakeluun... 

Juu. Mut siis mul menee nyt ihan hyvin, mut silti en tiiä mikä tän kaiken tarkotus on. Äiti aina sanoo, että elämän tarkotus on valmistautua taivaalliseen elämään. Mut mitäs sitte.. Ku ollaan siel taivaassa. Mitä sitten? Mitä niin erityistä siellä tapahtuu et se olis jotenki merktisevää. En tiiä saako kukaan tästä kiinni mut musta tä vaan tuntuu niin turhalta................... Mut helvettiin en halua joutua. 

Mua jännittää tää kaikki. Psykologiset tutkimukset, uus diagnoosi, traumaterapia, tukihenkilö, syksy ja talven tulo. Mä siis vihaan talves eniten sitä et en uskalla ajaa autolla. Ja en voi siis niinku erakoituakaan. Pakko ainakin kaupas käydä. Jos se ällötys ei koko ajan tulis jostain esille, oikeesti tai harhana tai että luulin että se oli se, ni mä menisin kävellen. Ei mul ees oo pitkä matka minnekkään, mut kun ei.. Se ei vaan onnistu. Oon luuseri..

Oikeesti. Mä haluun vaan kuolla. Millään ei oo mitään välii.. Kui en vois vaan hävitä pois. Tuntuu oudolta ajatella näin, koska mulla menny nyt niin hyvin. Tunnistan tunteet ja tunnen niitä, hyvät ja toimivat ahdistuksenhallintakeinot, ei viiltelyy tai muutakaan itsenivahingoittamista pitkiin aikoihin, haaveita tulevasta, harhat vähentyny ja neutraalimpeja... jne. Mut jotenki tää vaan tuntuu niin turhalta. TURHALTA!!! Ei mitään merkitystä.

Tää on tätä. Ahdistaa.. On ahdistanu keskiviikosta asti. Mua pelottaa et oon unohtanut jotain. Haluan vaan pois tästä ahdistuksesta. Helpoin tapa olis vaan itsemurha. Mut en halua, vai haluanko? Haluan. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti