Intervallijakso. Nukuin viime yönä 23-1.30 ja 6-8. Ei ihan huono. Ja en tarvi enempää.
Yksi ihana hoitaja, jonka oon tuntenu joku yli 10 vuotta, jää eläkkeelle. Mua harmittaa. Se on niin kiva. Mut joo.
Eilinen lääkäritapaaminen tääl osastolla meni vähän oudosti. Mä en saanu kii ajatuksista ni puhuin varmaan vähän sekavia. Mut muuten meni hyvin. Kerroin kaikkii hyvii asioita mun elämästä. Ja Y oli tyytyväinen.
Huomenta. Nukuin 23-0.30 ja oon ihan pirtee. Perus.. not!
Täs on kaikenlaista meneillään mut sit toisaalta ei mitään. Oon nyt viikon, pari? nukkunu 2-4 tuntia ja se on ollu ihan riittävä määrä. Nyt ahdistaa ja on jotenkin levoton olo. Ei vittu tästä kirjottamisestakaan tuu mitään joten moi. Vaikee keskittyy. Mut kaikki on tosi hyvin. Energiaa riittää ja silleen.
Joo moi!
Nonni. Nyt on taas parempi olo. Sain juteltua yhden asian ulos systeemistä aspan hoitaja J:n kanssa. Ja siis oikeesti. Kivi vierähti sydämeltä kun sain uusia näkökulmia yhteen asiaan. Nukuin niiiin hyvin viime yönä, enkä ees ottanut stilnoctia. Ja tää päivä on ollu semi normaali. Oon taas jaksanu olla sosiaalinen ja naureskella. Eiköhän tää tästä. Vaikkakin on viel yks iso ahdistava asia, mun henkilökohtainen, joka painaa mieltä. Mut sen selvittelyyn tarviin aikaa ja traumaterapiaa. Ainakin mä toivon että terapia auttaa siihen.
Olin tänään polin hoitaja H:lla. Meil oli hauskaa kuten aina. H:kin on tosi ihana, niinku mun kaikki tän hetkiset työntekijät. Jutellaan me siis asiaakin, mutta kyl me aina nauretaankin. Mä alotan scitin jos siihen ryhmään saadaan tarpeeks osallistujia. Aluksi vähän epäröin, että haluunko, mutta siit ryhmäst ei kaiketi oo tulos kauheen iso ja on ainakin kivat vetäjät. Mut kyl mua ahdistaa se ajatus silti. Mut mä nyt sanoin, että osallistun.
Ens viikon tiistaina on joku semmonen palaveri, johon tulee polin H, aspan J, sossu ja äiti. Ja tietty mä. Me ollaan mun luona. Pitäs jaksaa vähän siivota siel. Ja siis joo, puhutaan kaiketi tukihenkilöasiasta ja kuntoutussuunnitelmasta. Mun täytyis uskaltautua liikkumaan kodin ulkopuolellakin. Ilman äitiä meinaan. Tuntuu ahdistavalta, mut kai se on pakko. En mä ikuisesti voi äitissäkään roikkua. Oon mä siis käyny lähikaupas yksinki lähiaikoina ja K-siskon kanssa. Mut esim. uimaan en pysty menee ilman äitiä. Siihenkin on monta syytä.
Sit se traumaterapia-asia. Mä oon siis kattonu niit terapeutteja mut en oo löytäny sopivaa.. Saas nähä kuin senkin asian kanssa käy. Se olis mulle ihan välttämätön. Että pystyis mennä työelämään. Mut mun eläkkeellä olo vaikuttaa asiaan silleen, että en voi hakea kuntoutuspsykoterapiaa vaan sitä vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta ja se sit taas rajaa pois monet monet terapeutit. Vissiin. Tai ainakin se lista kelan sivuil niist terapeuteista on lyhyempi. Siis siin on vaan joku 10 nimee kun kuntoutuspsykoterapeutti listassa oli useampi kymmenen.
Mut joo. Rupeen nyt tsiigailee ens viikon salkkareita cmorelta. Kiitos hei!
Vittu et on taas niin vaikeeta. Ahdistaa ja vituttaa kaikki. Tekis mieli vaan vajota uneen.. vaikka lopullisesti. Vittu. Mitä mä teen? Mul on niin paha olla. Itteni ja monen muun henkilön takia. Mitä mä teen? Haluisin vaan vittu viiltää ranteet auki. Tai jotain.. Pakko vaan yrittää jaksaa. Me mennään huomen äitin kanssa uimaan. Pakko jaksaa pitää kulissit yllä. En haluu et äiti tietää kuin paha olo mul on. Ansaitsen kaiken tän pahan. Koska oon paha. En halua traumaterapiaan. En halua hoitoa enää. En haluu yhtään mitään. Ahdistaa. En halua apua. En haluu mitään.
Ei kukaan ymmärrä. Pakko ryhdistäytyä. Ku se oliski niin helppoa. VITTU! Asioita joita en olis halunnu kuulla. Ja nyt joudun kantaa niitä mukanani.. Kui sen piti kertoa siitä? En voi tehä yhtään mitään asialle.
Helvetti.. Nyt on oikeesti paha olo. En tiiä mitä teen.
Mä näin viime yönä semmosta unta, et mul oli kotikäynti ja aspan hoitaja M:n piti tulla. Sit mun luokse tuliki kaks ihan vierasta naista, Anne ja Satu. Mä kysyin, et missä M on. Sanoin et kumminkaan se ei enää halua tulla mun luokse kotikäynnil. Sit Anne ja Satu katto mua vähän silleen surullisesti. Sit jompi kumpi sano: "M lähti tänään töistä kotiin kesken päivän." Mä katoin ihmeissäni ja se jatko: "Sil oli tosi paha viiltely jälki kädessä" Sit yhtäkkii mullakin oli kädessä paha viiltely jälki ja Anne ja Satu alko paketoimaan sitä. Mul tuli tosi huono omatunto ku oon luvannu äitil et mä en enää viiltele. Sit mä pelkäsin tosi kovin, että M tekee itsemurhan ja olin tosi huolissani.
Semmonen uni. Oli aika ahdistava. Mut joo.. ahdistaa taas muutenki. Oon niin paha ihminen, että mä ansaitsen tän ahdistuksen. You have no idea. Miks mun piti syntyä. MIKSI?! Sietäisin kuolla.
En ansaitse mitään hyvää. Pahat jutut pyörii pääs. Taas. Toivottavasti M tulee huomen.
Mä en halua sanoa sitä ääneen. Mä en halua kirjottaa siitä. Mä en vittu halua ees ajatella sitä. Kukaan tässä maailmassa ei tiiä siitä.
Joutaisin romukoppaan
On siis niin ahdistava olo ollu koko päivän. Yritän puskee sen läpi. En halua tuntea tunnetta, jolla ei oo mitään syytä. Oon siis K-siskon kanssa maalla isovanhempien luona. Luulis että täällä saa vähän rauhoittua ja rentoutua. Mutta ei, ei koska kyse on minusta. Ärsyttää olla minä. Ahdistaa olla minä. Miksi olen minä? Miks en vois olla joku muu. En jaksa näitä mun tunteita, en sitten yhtään.
Mul tuli haava sormeen ja sekös triggeröi. Kaiken tän lisäks. En siis kerta kaikkiaan halua olla minä. Haluan kuolla. Mä oikeesti mietin taas, että mikä vitun itu täs on?? Siis tässä elämässä. Miettikää nyt. Millään ei loppupeleissä oo mitään vitun merkitystä. Me tehään juttuja joista nautitaan, kuten laulaminen mun kohdalla. Mutta miks? Mihin se vaikuttaa pitkäl tähtäimel. Eli oonko valmis näkemään vaivaa, että voin tehdä juttuja hetken mielihyvän takia. Ja siis miks me edes halutaan tuntea sitä mielihyvää? Mitä se mihinkään vaikuttaa. Vaikka koko elämä olis täydellistä, ja aina olis hyvä olla. NI MITÄ VITUN SIT?! Mikä sen tarkoitus on? Ei mee mun jakeluun...
Juu. Mut siis mul menee nyt ihan hyvin, mut silti en tiiä mikä tän kaiken tarkotus on. Äiti aina sanoo, että elämän tarkotus on valmistautua taivaalliseen elämään. Mut mitäs sitte.. Ku ollaan siel taivaassa. Mitä sitten? Mitä niin erityistä siellä tapahtuu et se olis jotenki merktisevää. En tiiä saako kukaan tästä kiinni mut musta tä vaan tuntuu niin turhalta................... Mut helvettiin en halua joutua.
Mua jännittää tää kaikki. Psykologiset tutkimukset, uus diagnoosi, traumaterapia, tukihenkilö, syksy ja talven tulo. Mä siis vihaan talves eniten sitä et en uskalla ajaa autolla. Ja en voi siis niinku erakoituakaan. Pakko ainakin kaupas käydä. Jos se ällötys ei koko ajan tulis jostain esille, oikeesti tai harhana tai että luulin että se oli se, ni mä menisin kävellen. Ei mul ees oo pitkä matka minnekkään, mut kun ei.. Se ei vaan onnistu. Oon luuseri..
Oikeesti. Mä haluun vaan kuolla. Millään ei oo mitään välii.. Kui en vois vaan hävitä pois. Tuntuu oudolta ajatella näin, koska mulla menny nyt niin hyvin. Tunnistan tunteet ja tunnen niitä, hyvät ja toimivat ahdistuksenhallintakeinot, ei viiltelyy tai muutakaan itsenivahingoittamista pitkiin aikoihin, haaveita tulevasta, harhat vähentyny ja neutraalimpeja... jne. Mut jotenki tää vaan tuntuu niin turhalta. TURHALTA!!! Ei mitään merkitystä.
Tää on tätä. Ahdistaa.. On ahdistanu keskiviikosta asti. Mua pelottaa et oon unohtanut jotain. Haluan vaan pois tästä ahdistuksesta. Helpoin tapa olis vaan itsemurha. Mut en halua, vai haluanko? Haluan.
Ahdistaa niin vitusti taas. Ku tietäis miksi... pitäs ihmetellä oloja mut nyt en kyl tiiä mikä on. On eilisestä asti ollu semmonen levoton ja ahdistunut olo. Jotain mun pitäs tehä. Jotain oon unohtanut. Vai onko se tää syksy. En vittu tiiä.
Koitin eilen kattoo niit psykoterapeutteja mut en löytäny. Mul siis haetaan kaiketi jotain.. en ees muista mikä sen hakemuksen nimi oli. Joku lääkinnällinen vaativa(?) psykoterapia.
Ja lääkäri Y soitti äsken. Pitäs tehä uudelleen psykologiset tutkimukset. En haluis.. Mut kai se on pakko.
Multa vissiin poistettiin skitsofrenia diagnoosi. Mä oonki miettiny et ei oo oikee diagnoosi mulle. Varsinki ku mul ei oo kognition alenemaa. Mut mikä mul sit on?