Itkettää, vaiks samalla ei..

 Tiiän. Kyl mäkin vihaan mua. Mut pitääks se näyttää noin selkeästi.. Mul on kylmä. Varpaat jäässä. Toivottavasti ei sada lunta huomenna. Tai räntää. 

Ens viikol on intervallijakso. Pääsee vähän lepäämään. Ei tarvii pariin päivään miettii oikeestaan mitään. Ruoatki tulee valmiina tarjottimella. Toivon että saan kivat huone kaverit. 

Huomen kotikäynti... kai? Vai pitääkö mun mennä aspatalolle jakaa lääkkeet? En mene. Ahdistaa jo valmiiks koko ajatus. En mene.. kui oon tämmönen luuseri joka ei pysty mihinkään. Harmittaa. Mut ei voi mitään. Mä oon tämmönen. Luuseri isolla ällällä. 

Tekee taas mieli viiltää. Ja siis miks ei? Mä oon niin paha ihminen että ansaitsen sen. Ja lisäksi se tuo hallinnan tunnetta. Ikävöin sitä. Verta, kipua. Sitä tunnetta ku viileä terä koskee ihoa. Vittu mä kaipaan sitä. Mut en voi. Koska lupasin äitille. 

Oikeesti. Tekis mieli vetää dosetillinen lääkkeitä. Ja nukkuu pois. En jaksa tätä enää. Ei tä tästä mihinkään muutu. Oon niin paha että joudun helvettiin joka tapauksessa. Joten miksen voi vaan nopeuttaa sitä tapahtumaa ja tappaa itteni. 

On vaikee selittää tätä tunnetta. Oon vaan niin epätoivonen. En pysty. En jaksa. Tappakaa Mut.

Mikä mua riivaa,

olenko vaan niin huono.

Eikä mua voi auttaa,

sais mut jo korjaa kuolo.

Liikaa paskaa pääs,

en enää kestä.

Yksin vaan mä jään,

ei jälkeekään elämästä.

Vittu ku vois vaan ampuu,

aivot pihalle päästä.

Jälkeenpäin ei voi katuu,

ei tuu enää hyvää tästä.

Miks mun piti syntyy...