Kolme vuotta kestäny psykoterapia on lopussa.. Kolme kertaa viel ja sit se on ohi.. En nää A:ta enää koskaan. Sain tänään postia kelalta ja siinä sanottiin että terapia hakemus on hylätty. Juttelin kuntoutuakodin omahoitaja N:n kanssa asiasta. Sanoin että mua harmittaa tosi kovin et terapia päättyy. N sano, että ymmärtää hyvin, että mua harmittaa. Sillon en viel itkeny.
Kävin hammaslääkissä päivällä. Mult revittiin pahasti tulehtunu hammas irti. Siin ei sattunu oikeestaan muu ku puudutuksen laitto (ironista). Kun tuilin kotiin hammaslääkäristä, juttelin äitin kans, tai no oikeestaan viestiteltiin ku mä en pystyny puudutuksen takii puhuu. Mä kerroin äitille, miten hammaslääkäris meni ja sit kerroin et A on lopussa. Sit mä aloin parkuu. Itkin ihan kunnolla ääneen ja Nelli tuli lohduttamaan mua. Tähänkö tää loppuu.. Oon saanu A:lta niin paljon. Yhtäkkii kaikki loppuu. Vaikka olihan se jo tiedossa, et se saattaa loppuu.. Enkä mä oikeestaan uskaltanu ees toivoo, et mul oltain myönnetty se neljäs vuosi.. Koskaan ei kannata ajatella liian optimistisesti... pettyy vaan
Mä en tiiä míten tuun pärjää ilman A:ta... Oon niin tottunu siihen, et on joku joka kuuntelee, ymmärtää ja opastaa. Ja siis onhan mul äiti onneks. Samat jutut saan äitiltä ja enemmänkin. Pyyteetöntä rakkautta. Mut tottahan se on, et omainen on eri asia kuin ammatti-ihminen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti