Vaaleat lakanat

Ilta hämärtyy ja on aika käydä levolle. Pimeys valtaa huoneen yllättäen. Pienen huoneen, johon on ahdattu kolme sänkyä ja säilytystilaa kolmelle ihmiselle. Olen huomioinut, että huone on pimeällä pimeämpi kuin pimeys muualla. Olen yksin pimeydessä. Tai niin ainakin oletin. Makaan sängyllä selälläni kauhusta jäykistyneenä, kun yhtäkkiä tunnen kosketuksen kaulalla. Pimeys alkoi muuttua silmissäni hämäryydeksi. En nähnyt ketään missään, mutta ehkä en vain erottanut hahmoa hämäryyden takia. ”Kuka siellä”, kysyin kuiskaten. Tunsin kuinka joku yritti vetää peitettä päätäni. Pidin siitä tiukasti kiinni. ”Lopeta!” sanoin täydellä äänellä. ”Ei, sinä olet ansainnut tämän”, ääni sanoi.

 ”Kuka siellä on?”, kysyin uudelleen. Ei vastausta, pelkkää epämääräistä miehen muminaa. Peiton vetäminen loppui lopulta ja minä olin voittanut; peite pysyi päälläni. Mies oli kuitenkin sinnikäs, sillä seuraavassa vaiheessa tunsin jonkun kehon makaavan omani päällä. En saanut henkeä. Tunne oli sama kuin silloin aikoinaan kun jouduin tuntemattoman miehen raiskaamaksi. ”Mene pois”, yritin, mutta turhaan. Mies oli jo edennyt aikeissaan ja yritti avata reiteni. En nähnyt ketään, mutta nyt olin varma että joku siinä oli. Nousin pikaisesti ylös sängystä ja menin ulos huoneesta. Kukaan ei seurannut minua, eikä huoneesta kuulunut jälkeeni pihahdustakaan.

Menin hoitajien kansliaan kertomaat äskeiset tapahtumat. ”Sinulla on taas ollut harhoja”, hoitajat sanoivat. ”Ota lääkettä ja mene takaisin nukkumaan”

Mutta miten se voi olla niin varmaa. Mitä jos joku olikin käynyt minun huoneessa ja ehtinyt pois ennen kuin ehdin nousta ylös. Mutta kuka yrittäisi raiskata minut? Yököt? Heidän on sitten niin helppo sanoa, että se oli harhaa. Miksi minä? Olenhan rumin ja iljettävin kaikista naispotilaista. Ehkä minä olen helppo kohde, sillä kukaan ei kuitenkaan uskoisi minua, koska minulla on ollut muitakin harhoja, kuten kuulo- ja näköharhoja. Mitä jos tämä kaikki onkin vain yhtä suurta huijausta. Minut yritetään tehdä hulluksi. Kaikki harhat ovatkin vain suurta kulissia ja minä olen päätähti tässä teatterissa. Ehkä koko maailma on teatteria. Jotkut vetelevät meidän naruista niin kuin olisimme marionetteja.

Mietin maailman menoa ja tätä koko systeemiä samalla kun makoilen petillä vaaleissa lakanoissa. Pelko ei ole vieläkään haihtunut pois, mutta kaikki alkaa näyttää sumealta. Liikkeet tuntuvat raskailta ja hallitsemattomilta. Ajatusten luominen tuntuu jo lähes mahdottomalta. Vaivun uneen. Ehkä ikiuneen…