Oon ollu nyt osastolla 5-6viikkoo. On taas ehtiny tapahtuu kaikenlaista. Join taas käsidesii ku halusin hetkeksi eroon ajatuksista. Puhalsin 0.7promillee. Muistaakseni. Ja sit jouduin erkkaan joistain syystä.
Ja sit oli yks semmonen tapaus että lähin hoitajan kanssa ulos ku ne ei päästä mua yksin ku on niin paljon itsemurha-ajatuksia. Ni kuitenki. Lähin sen mies puolisen hoitaja L:n kanssa ulos. Mul oli selkeä päämäärä mielessä. Se moottoritien silta. Puoles välis matkaa sanoin L:lle et: sä voit nyt lähtee. Se oli vähän ihmeissään mut tuli mun perässä ja mä kiihdytin vauhtia. Sit se sano et: Sandra, jutellaan nyt hetki. Mä sanoin että: kohta. Sit oltiin sillan kohdalla ja sanoin että nyt voidaan jutella. Nousin korkkeellee seisoo ja yritin nousta kaiteen päälle mut L esti mua. Se oli jo soittanu poliiseille. Sit L piti mua kiinni kunnes poliisi tuli. Mä änkeydyin sinne poliisiauton takaosaan. Ja sit takas osastolle.
Unettomuus on vieläkin jatkunut. Herään joka vitun yö painajaisiin. Oli itseasiassa kaks yötä ku ei ollu painajaisia ja mä nuolasin ennen ku tipahti ku viime yönä taas painajaisia. Mun pitäs päästä semmoseen ihme uni tutkimukseen. Sekin vähän jännittää.
Oon käyny kotilomil mut ne on todettu olevan liian raskaita. Kun pitää esittää et kaikki on hyvin. Äitille ei tarvi esittää mitään. Sen kanssa saa olla oma itsensä. Mä rakastan äitii yli kaiken. Sen takia mä oon päättänyt lopettaa viiltelynki. Heitin "symboliveitsen" pois. Eli nyt oon valmis lopettaa viiltelyn.
Tääl kuntoutusosastolla on ihan kivoi hoitajia nyt ku oon tottunut. Erityisesti yks M. Sen kanssa on helppo puhuu ja se tietää ne oikeet sanat mitä sanoa. Mä itseasiassa kirjoitin M:lle runon viime keväänä:
En oo viel kauaa sua tuntenu,
mut tää hetkikin sen jo mulle kertoo.
Suhun voi luottaa.
Sä ymmärrät,
tai ainakin yrität ymmärtää.
Muuta en kaipaakaan.
Vain jonkun joka kuuntelee.
Jonkun joka on läsnä,
jonkun joka välittää.
Susta huokuva hyvyys,
tekee mulle levollisen olon.
Et tuomitse mua,
vaikka teen välillä tyhmästi.
Oot valinnut oikean ammatin.
Kiitos kun autat mua.
Ja sit asiasta kukkaruukkuun. Vai pitäiskö sanoo lääkepurkkiin. Mun menee ihan törkeen paljon lääkkkeitä: abilify maintena, truxal, deprakine, lito, opamox, serenase, diapam, leponex, tenox + metforem ja spartofer
Pitäis saada karsittua mut mua pelottaa et joudun olee tääl viel pitkäänkin jos niit pitää laskee silleen pikkuhiljaa. Ja muutenki on vähän ristiriitanen olo siitä et haluun jo kotiin mut en tiiä pärjäänkö siellä.
Ja sit kaiken tän lisäks mua stressaa se ku mul on rinnan alla kyhmy. Kukaan ei tiedä mikä se on. On tehty lähete ultraan. Mut mä oon prioriteeteissä aina se viimeinen. Mä varmaan kuolen johonki rintakasvaimeen ennen ku pääsen siihen tutkimukseen.
Eikä siinäkään vielä kaikki. Mun aspan omahoitaja häippäs. Se oli niin ihana ja täydellinen hoitaja. Kui just sen piti lähtee. Nytkin itken ku kirjoitan tätä. Piirsin kuvan sille:
 |
| Sydämen sisään kirjotin YOU ARE FULL OF LOVE |
