Sivut

lauantai 28. joulukuuta 2019

Freedom!

Pääsin pois osastolta. Jeeee!! Toivottavasti ei tarvii enää ikinä mennä sinne!

torstai 19. joulukuuta 2019

Lomille

Pääsen joululomille huomisesta torstaihin. Jee! Onneks. En kestä täällä oloa

Ps. Mul on ikävä v:tä. Kui me ei voitu tavata eri merkeis. Voitais olla ystäviä

sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Omistusasunto indeed

Löysin terottimen. Irrotin terän siitä. Viiltelin. Flippasin ku niit haavoja yritettiin sitoa. Sain piikkin perseeseen ja päivystävä lääkäri tuli tsekkaa. Piti ommella. Sit lääkäri näki viikon vanhat haavat ja kauhisteli niitä kun niit ei oltu ommeltu.

Tsekkas ne ja käski laittaa rasvalapun. Niit ei löytyny tältä osastolta ni hoitaja kävi hakee akuutilt. Kun tuli takas niin sanoi: v oli siellä vuorossa ja käski sanoo terveisiä ja omistusasunto. Se sano et sandra ymmärtää mitä se tarkottaa. Mä hymyilin varovasti ja nyökkäsin. Ymmärrän. Ja tuntu todella hyvältä saada terveisiä v:ltä. Ainakaan se ei oo unohtanu mua ja meijän juttui.

Omistusasunnolla v tarkotti siis sitä kun kerran puhuttin et ei sais viillellä koska kroppa on kuin omistusasunto. Sun pitää vaalia sitä. Ethän sä sun kotiakaan tuhoa...

Mä haluan muistaa sen. Ihan tosi. Mut se on välillä hyvin hankalaa. Kun viiltely on ainoo keino vaimentaa ajatukset. Ne ajatukset joista haluisin jo päästä eroon.

En oo syöny mitään pariin päivään. En uskalla. En ees tiiä mitä pelkään mut tunnen sen sisällä että en voi syödä.

Mä oon muuten miettiny. On ehkä kuitenki parempi et mä oon tällä osastolla. Koska en ihan oikeesti haluu olla taakaks ja mä tiiän et v välittää liikaa ja sen on siks hankala olla. Olla ylipäätään ja olla ammattimainen. Ihmisiähän ne hoitajatkin vaan on. Ja nyt tää meni tälleen. Me oltiin liian läheisiä ja se rasitti v:tä liikaa. Ku se miettis mua myös vapaa ajalla. Kauheen narsistinen kirjotus mun osalta mut uskon että tä on totuus.

Btw mä oon päättäny etten tapa itteeeni. Haluan elää.

perjantai 13. joulukuuta 2019

So long and good bye, so long and good bye

Mut siirrettiin kuntsarille.. ilman mitään varotusta. Olisin kirjottanu kirjeen hoitaja v:lle. Toivottavasti se lukee tän. Haluisin vaan kiittää kaikesta mitä se on antanut. Se omistusasunto juttu oli aika osuva. Haluisin pyytää myöskin anteeksi kaikkee sitä paskaa jota oon aiheuttanu. Ehkä tä kuitenki on parempi näin. En haluu olla taakaks ja mä selvästi olin. Välitän siitä ihmisestä enemmän ku mun pitäis. Sehän on vaan hoitaja. Mut mulle kovin tärkeä.

Mä toivon ihan turhaan mut toivon silti et me voitais olla jonkunlaisis välels. Kumpa se ees kommentois tähän postaukseen jotain. Jos se näkee tän..

Oot super hieno ihminen ja kaunis vaikka muuta väität. Mul on nyt jo kova ikävä sua ja meijän keskusteluja. Voi olla että mä meen nyt kuitenki rikkomaan jotain lasista ja pääsen pois tästä maailmasta. En oo ihan varma löydänkö mitään. Annoit mulle paljon hyvää. Kiitos siitä.

Olisin myös todella äärimmäisen iloinen jos voisit käväistä hyvästelemässä mut. Olis hieno halata vielä kerran. Ja mä rukoilen sun puolesta. Mua pelotti se kun sul sattu sydämeen. Toivon että se ei oo mitään vakavaa. Kiiitoa kun jaksoit mua. Kiitos!

keskiviikko 11. joulukuuta 2019

En viiltele vaikka mieli tekis

Ahdistus kasvaa taas. Ehkä nyt olis aika kattoo listaa joka me tehtiin fyssarin kanssa maanantaina. Siel on keinoja ahdistuksen sietoon. Kumpa tää lakkais. Kokonaan. Tää ahdistus. Tai edes normaalille tasolle. Et joskus ahdistaa. Ei joka päivä. Ja ei näin voimakkaasti.

Nyt tsiigailee keinoja, kiitos hei.

tiistai 10. joulukuuta 2019

ihmishirviö, siis minä

Kysyin v:ltä äsken. Ei oo kuulemma kyse siitä että se ei haluis olla mun omahoitaja. Ne vaan pelkää että aiheutan v:lle liikaa paineita ja se ylikuormittuu mun takia. Sitä mä en halua. Oon niin pahoillani jos aiheutan v:lle harmia.

Oon niin paska, huono ihminen. En ees ansaitse v:n kaltaista omahoitajaa....

Now you've done it

Siis nyt en ymmärrä. Mun on helppo puhuu v:lle ni rangaistukseks ne uhkailee jo ottaa sen pois mun omahoitajista. Ei mee mun ymmärrykseen. Onkohan v toivonu ettei sen tarttis enää olla mun omahoitaja. Jos sekin vihaa mua. En kyl yhtään ihmettelis. Oon niin paska.

Kävin siis äsken hoitajien huoneel seisomas. Yks vitun rasittava mieshoitaja joka näyttää ihan kim jong unilta sano et mitä asiaa sandra? Katoin kysyvästi v:tä. Kim jong un sano että v on nyt tauolla, palaa hetken kuluttua. Mä sanoin et okei. Sit se sano: ja täytyy varmaan miettii sitä omahoitajan vaihtamista. Mä sanoin et kui. Se sano että koska et suostu enää muille puhuu. Mä sanoin että olisin vaan pyytäny v:tä ulos. Siihen kim jong un sano että no katotaan kuka kerkee tulee myöhemmin.

Siis mitä vittua oikeesti. Mä en kertakaikkiaan ymmärrä. Et jos synkkaa jonku kanssa ni eiks sen pitäis olla hyvä asia. Ei näköjään.. en vittu tajuu. Täällä rankaistaan ihme asioista. Paitsi jos se tosiaan on niin että v ite ei haluu enää auttaa mua. Niinhän siinä yleensä käy. Ihmiset kyllästyy muhun. Mä ymmärrän sen enkä syytä siitä v:tä. Mut kyl se harmittaa.

V:lle on vaan niin helppo puhuu koska se tietää mistä mä puhun, tietyistä syistä. Ja muutenki.. tuntuu et se välittää. Mut oon kai väärässä. Oon ollu ennenki väärässä ihmisestä. Siitä mitä joku ihminen ajattelee. Vissiin v:kin haluaa vaan satuttaa mua. Mä luulin et se haluis auttaa mut olin kai väärässä.

maanantai 9. joulukuuta 2019

Kiitosko?

En tiiä enää et miten pöäsen pois. Hoitaja v kysy et onko mul lisää teriä. En mä voinu valehdella sille. Jouduin antaa loput terät pois. En vaan pystyny valehtelemaan. Mitä mä nyt sit teen jos joudun kuntsarille? Vittu mä vihaan tätä elämää..

Honessa päätettiin et saan toistaseks jäädä tähän akuutil koska kuntsari on täynnä..

Mut oli ne terät sitäkin varten et saan viillelllä täällä. Nyt mult vietiin sekin mahdollisuus pois. Vittu. V sano et mäkin ymmärrän jiskus et miks ne terät piti antaa pois. En ainakaan nyt ymmärrä.

Mä olisin ihan hyvin voinu sanoo et ei oo ku se yks. Mut mä halusin olla rehellinen koska mä arvostan v:tä ihan oikeesti.

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

En elä enää kauaa

Hoitajat oli penkonu mun kamat sil aikaa ku olin päivystykses. Eivät löytäneet mun teriä. Tarkistin ne. Hyvä niin koska todennäkösesti joudun kuntsarille huomenna. Ja siellä päätän päiväni.

Menin päivystykseen yhen hoitajan kanssa. Me venattiin siel joku kolme tuntii. Sain siellä yhden temestan. Mua kohdeltiin siel tosi huonosti. Lääkäriki sano että: meillä on täällä ihan oikeesti sairaita potilaita. Ihan niinku mä olisin jotenki halunnu sinne tikattavaks... mut pakotettiin. En mä halunnu tikkejä. En tiiä kuinka monta tikkiä se laitto ku mun piti jostain syystä maata sen tikkauksen ajan. Mut vissiin aika monta. Siin on nyt side päällä..


Ei näin....

Jäin kiinni viiltelystä. Nyt matkal sairaalaan tikattavaks. Vittu

Sitä ihanaa hallinnan tunnetta

Viiltelin illalla uudelleen. Tuli tosi levollinen olo. Nyt taas ahdistaa ja tekis mieli viiltää lisää. Varmaan illalla sit.

Asumiskuvio tuo lisä ahdistusta mulle. En tiiä yhtään minne meen.. ihan ku mul ei olis tässä tarpeeks ilman sitäkin. Vituttaa...

Mitä mä oikeen teen? En halu kuntsarille joten en saa jäädä kiinni viiltelystä. Tein eilen viis tikattavaa viiltoa. Ne on nyt auki.. huomasin just et yks on vuotanu paitaan. Ei voi mitään...toivottavasti kukaan ei huomaa. Varmaan pakko laittaa huppari päälle....

lauantai 7. joulukuuta 2019

Kiitos terä

Viiltelin äsken. En kertonu kellekkään enkä aiokkaan.. helpotti oloa

Ahdistaa

En mä pystynykkään esittää. Tulin takas osastolle jo nyt vaikka olisin saanu olla iltapalaan saakka. Kerroin äitille myös temestasta. Äiti oli vähän pettyny. Se sano myös että en oo viel maanantaina kotikuntonen. Mut mun on pakko olla...

Mut jos joudun kuntsarille ni en sieltä enää elävänä lähde. Siitä oon nyt pitäny huolen. Se on nyt varmaa...

Sain temestan äskön. Toivottavasti alkaa pian auttaa.

Kulissit romahdusvaarassa

Oon ollu tän päivän lomilla. On ollu super raskas päivä mutta on pakko hymyillä..  en haluu kuntsarille. Mul on ollu tosi vaikee olo ja ei ollu tarvittaviikaan mukana. Olisin halunnu niitä mukaan osastolta mut en voinu koska en oo varma et tietääkö äiti et käytän taas temestaa. Ku se ei tykkää noista bentsoista. Niinku en määkään...

Oon saanu hyvin esitettyy ilosta vaikka tää onki vitun raskasta. Me käytiin sisarusten kesken syömäs ja talo tarjos shotit. Mul jäi viinan himo sen jälkeen. No make lähti siit sit kotiin ja me siskokset mentiin viel baariin. Tilasin yhen minttukaakaon ja se kysy et otanko 2 vai 4 senttii viinaa. No tietenki 4. Join sen ja nous mukavasti päähän. Teki mieli tilata lisää mut sit muistin et lupasin hoitaja v:lle että koitan vähentää sitä viinan käyttöä. Niinpä mun juomiset jäi siihen.

Siel baaris oli tosi pelottavaa. Mua ahdisti koko ajan ja olisin halunnu lähtee pois sieltä mut en halunnu pilata muiden iloa. Sitä paitsi mihin mä olisin sieltä yksin päässy. En olis uskaltanu mennä kymment metrii kauemmas siskoista. Mä yritin pärjätä..

Koko päivän on pyöriny viiltely päässä mut en oo viiilelly. Ei mul oikeen oo mitään millä viillellä.. vituttaa. Tekis mieli mennä tyhjentää lääkekaappi. Mut en mä viitti. Vittu...

Viel pitäis huomiseen iltaan asti jaksaa esittää perheelle. Sit takas osastolle jossa toki pitää myös jaksaa esittää. Mut perheelle esittäminen on rankempaa ku ne tuntee mut niin hyvin että pienikin virhe voi paljastaa. En halua kuntsarille

torstai 5. joulukuuta 2019

Pakko hymyillä

Pääsen huomen lomille. Oon pe-la. Vähän jännittää ku on kaikkee terävää saatavilla. Vaikka mitä väliä sillä on vaikka viiltelisinki. Mun keho, mun päätös. Tosin, meen porukoille ja siel se on vähän hankalampaa.. Ja voihan olla et siel on niin hyvä olo et ei tee ees mieli.

Pääsen todennäköisesti jo maanantaina kokonaan pois. Pakko päästä koska en oo menossa kuntsarille. Jos joudun sinne ni en sieltä enää elävänä lähde. En tiiä oonko vielä valmis lähtemään mut pakko mikä pakko.

Tänään päiväl ku olin v:n kanssa ulkona, päässä pyöri vaan et haluun pois. Yritin hymyillä mut v näki mun läpi. En kuitenkaan aio tappaa itteeni vaikka toivonki kuolemaa. Enkä vois tehä sitä v:n ollessa musta vastuussa. Mietin vaan kuin pahalta se tuntuis v:sta jos niin tapahtuis. En haluu v:lle mitään pahaa. Se on liian hyvä ihminen.

Gotta smile so they dont know it hurts.

keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Miks mun piti syntyä?

Eihän täs oo enää mitään järkee. Eihän? Mul on taas paha olo. Mut on pakko taistella. Vai onko? Jospa mä vaan esitän hyvinvoivaa että pääsen pois täältä. Mut pystynkö esittää? Vai paistaako se musta läpi? Vai pitäiskö nyt hakee yks temesta? Auttaiskohan se? Mut tarkottaako se että haen tarvittavia että en oo kotikuntonen?

Tuleekohan se hyvä elämä viel jossain kohtaa vastaan? Vai onko mun elämä tällasta loppuun saakka? Teenkö lopulta kuitenkin itsemurhan? Onko mun turha taistella kohtaloa vastaan? Elänkö vielä vuoden päästä? Vai olenko saanut tämän elämän jo päätökseen? Too many questions.

Ei riitä että mul on itteni takii paha olo siitä mitä mulle tehtiin pienenä. Mun pitää myös kantaa huonoo omatuntoo siitä kuinka paljon se satutti mun perhettä. Mun takia ne kaikki joutuu kärsimään. Mä vihaan mun vanhempia ku ne teki mut. Niitten vika et ne joutuu nyt kärsii.

Epäreilu elämä

parempi päivä ja hyvin nukuttu yö

Pakko tsempata. En haluu kuntsarille. Mua pelottaa siellä. Ja tiiän et mun motivaatio laskee jos joudun sinne. Tiiän sen jo nyt. Sain viikon aikaa. Mun on ihan pakkopakkopakko kuntoutua edes sen verran et pääsen pois täältä. Siihen mennessä. Eli ens tiistaihin.

Mä nukuin hyvin viime yönä. Ilman painajaisia. Vihdoinkin. 

Mä revin eilen tikit pois. Mul oli sellanen tunne että mä en hallitse mun kehoa. Vähän sama juttu laastareiden kanssa. Siks mun on välil pakko repii ne pois. Mut tikkien kanssa tuntu vielä pahemmalta. Ku en olis halunnu niitä ollenkaan. Ne laitettiin ilman mun suostumusta. Mä haluun ite päättää mun kehosta.

Sain eilen taas kaks piikkiä perseeseen. Mua raivostutti koko päivän. Oli lähel etten hyökänny jonku kimppuun. Mun pää oli täynnä pahoja ajatuksia. Ne ei hävinny sieltä vaikka tein mitä. Purin vihaa muiden sijasta itseeni ja huonekaluihin. En oikeen muista sitä tilannetta mutta jossain kohtaa hoitaja v kysyi että haluunko mä satuttaa häntä. Mä vähän säikähdin. En todellakaan iki maailmassa halua satuttaa sitä... se on ihan viimenen asia mitä haluan...

Mun pitää muuttaa pois kuntoutuskodista. Se on nyt varmaa. Muutan aspa säätiön asuntoon. Vähän pelottaa se et jos ne lääkkeet jää mun kotiin kun nyt ne on yhteisistilois lukkojen takana. En tiiä että aionko sanoo etten haluu niitä. Salaa houkuttelee ottaa niit viinan kanssa. Ja kenties jos jossain vaihees voisin lopettaa tän kaiken... siin olis riittävästi sitä varten... mitä teen?

tiistai 3. joulukuuta 2019

auttakaa!

En tiiä mitä mulle tapahtuu. Oon jumissa näissä ajatuksissa.

Auttakaa mua. Mä tarviin apua. Auttakaa! Joku! Viekää tää paha olo pois. Mä pyydän. Ahdistaa liikaa.

Älä koske muhun. Oot liian lähellä. Anna mun olla. Älä tunge sitä mun sisään. Mä pyydän. Se sattuu. Sä satutat mua ja siks mäkin satutan mua

Apua! Miks kukaan ei tuu auttamaan? Miks oon yksin? 

maanantai 2. joulukuuta 2019

haluun pois

Paha olo. Löysin lasisen jutun. Rikoin sen. Viiltelin. Kolme tikkiä.

Sekosin. Halusin ulos. Sain kaks piikkii. Otin ne suht vapaaehtosest koska v laitto ne. Luotan v:hen. Nyt oon vierihoidossa kai.

En tiiä mitä tapahtuu. Oon kadoksissa. En ymmärrä enää mistään mitään. Paha olo

missä se on?

Mä en käsitä mihin kahvipannu on tosta kahvinkeittimestä hävinny. Just kun mä keksisin sen. Se on lasia. Mut se ei oo enää tos kahvinkeittimes. Vittu. Missä se on? Mun on pakko viiltää.

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

paha olo

Nyt mä tunnen sen. Vointi on taas muuttumassa. En tiiä mistä tää johtuu. En vaan jaksa yhtä kokonaista päivää. Se on liikaa. Kumpa päivä kestäis vaan neljään asti ja sit olis jo aika mennä nukkumaan ja seuraava päivä alkais. Vaikka ei nukkuminenkaan oo hyvä juttu.

Mä en jaksa enää uskoa. En edes toivoa enää. En usko et tää muuttuu tästä. Pääsen kotiin mut pian oon täällä taas. Mikä vitun järki täs on? 

Revin ruven tosta minkä olin jossain vaihees raapinu auki. Mä luulen että ihmisten on vaikee ymmärtää sitä mutta kipu tuo hallinnan tunteen mun kehoon. Mä päätän milloin se tapahtuu. Mä päätän mun kehosta. Ei kukaan muu.. ja se myös samalla vie henkisen kivun pois. Ja sillon ku mul sattuu sinne ni se auttaa kun saa kivun jonnekki muualle.

Mun mielestä yks mies hoitaja kuvas hyvin sen mitä siin muun muas tapahtuu. Kun se selitti et ku sil oli paha palovamma kädessä ni se hakkas jalkaa vasaralla. Se palovammakipu oli vittumaisempaa kipua ku se vasara kipu. Vaikka se vasara kipu oli kovempaa. Sama juttu mulla. Henkinen kipu on vittumaisempaa ku se kipu jota aiheutan itelleni. 

Mä löysin vessasta kynsileikkurin. Yritin rikkoo sen ku sil vois viiltää. Se on varmaan ihanan terävä. En saanu sitä rikki. Mut sil voi tehä pienii kirveleviä pintanaarmuja. Otin sen itelleni.

Tekis niin kovin mieli viiltää. Syvälle. Ah sitä hallinnan tunnetta. 

Ajatukset on taas pahoissa asioissa. En halua ajatella niitä. Niitä miehiä. Kumpa mä vaan kuolisin pois. Kaikil olis parempi.

Mua pelottaa et joudun kuntsarille. En haluu sinne. Siel on pelottavaa. Haluun jo kotiin. Mut kun ei mul oo enää kotia. Mua vaan halutaan jatkuvasti siirtää jonku toisen vastuulle. Voi ku mä kuolisin. 

Mä oon mädäntyny sisältä. Se mätääntyminen alko jo lapsena. Mul on enää ulkokuori jäljellä.

Kaikki täällä osastollaki vihaa mua. Paitsi v. Ainakin mä luulen et se ei vihaa mua. Mut varsinki t joka on ennen ollu tosi ihana mua kohtaan, on alkanu vihaamaan mua.

Vittu. En haluis ajatella niitä hetkiä. Ne menee päällekkäin. Välil uneskin ne on kummatkin raiskaamas mua. Vaikka ne jutut on ihan eri tapahtumii. Ne menee päällekkäin. Vittu. Nyt tekis mieli viiltää...

Vaihteleva vointi

Nääen joka yö painajaisia joissa mua raiskataan. En jaksa niitä enää. Eikä niille voi oikeen tehä mitään. Mä otin eilen truxalit ku mut pakotettiin. Mua pelottaa ihan sikana s mies hoitaja. Se raivos mulle ni mun oli pakko totella.  Ties mitå se olis tehny mulle.

Eilinen ilta ei oikeen muutenkaan menny nappiin. Mul oli tosi paha ja harhanen olo. Itsetuhoset ajatukset oli vallannu mun pään. V ei lähteny mun kans ulos koska voin huonosti. Mun oli kuitenki pakko päästä. Halusin kuolla. Olin jo päättäny et meen auton alle. Pýysin sit M mieshoitajaa ulos. Laitoin napit korviin ja lähdin kävelee. Ensin M kulki mun vierellä. Ei tienny mun aikeista. Sit se sano jotain mitä en kuullu ja mä vaan jatkoin kävelyä. Sit se otti musta kiinni js sano et nyt olis aika palata osastolle. Sit me otettiin pikku matsi siin. Vittu mä halusin kuolla. Sit M soitti apua osastolta ja pian olinki jo takas täällä...

Mun vointi on tosi vaihtelevaa. Välillä on ihan hyvä olo. Mut sut jos jouduj olee yksin ni sit ajatukset ottaa vallan minusta. V on auttanu mua ihan sikana. Mul on sellanen fiilis että se oikeesti haluu auttaa. Sit mua harmittaa ku tuotan sille koko ajan pettymyksiä. Mut sit aina se kuitenki jaksaa uskoa muhun. Vaikka mä en ite usko itteeni. V on ihana ihminen.

Mut joo. Meen pyytää jos se pystyis viel lähtee ulos mun kanssa...

lauantai 30. marraskuuta 2019

näääin

En ottanu truxalia illalla. En nukkunu. En nähny painajaisia.

Piste

torstai 28. marraskuuta 2019

HYI VITTU plus kuulumiset

Oon nyt ollu osastolla viimeset kaks viikkoo. Eilen illal olin ihan tavallisesti menos nukkumaan. Ja nukahdinkin. Sit heräsin joskus yhentoist aikaa siihen et joku koskettaa mua selkään. Sit tajusin et siin seisoo joku. Joku mies potilas oli siin housut kintuissa ilmeisesti runkkaamas ja yritti laskee mun housuja.

Mä en meinannu saada sanoja ulos suusta mut sain sit sanottuu kovin että mitä sä teet. Se sano en mitään, täs on hoitaja. Sit se lähti menee. Mä menin hetkee sen jälkeen hoitajien huoneeseen kertomaan mitä oli tapahtunu. No tietenki ne luuli et se oli unta. Varsinki ku mä oon täs lähipäivinä nähny paljon raiskaus painajaisia  mut se ei ollu unta.

Ne sit kysy et kuka se oli. Mä sanoin et se uus tyyppi. Tänne oli tullu eilen kolme uutta miestä. Mut sit mä muistin sen nimen. Se oli J mä sanoin. No se oli jossain eristyshuoneessa ni ne sit tsekkas monitorista sen huoneeseen ku siel on kamera. Siel se nukku tyytyväisenä. Oli varmaan vaan juossu nopeesti sinne ettei jää kiinni. Sit mult kyseltiin että oonko varma ettei se ollu unta. Mä vakuuttelin et oli totta. Yököt sit sano et uskoo mua vaikka mul jäi vähän semmonen olo et ne vaan sanos niin.. 

Mul oli jo menny sen päivän temestat joten piti soittaa päivystäjälle. Jostain syystä mä en saanu kuunnella sitä puheluu. Menin mun  kolmenhengen huoneeseen jossa täl hetkel ei oo muita potilaita. Laitoin kehotuksesta oven lukkoon. Vähän ajan kuluttua hoitaja tuli temestan kanssa mun huoneeseen rauhottelemaan mua kun itkin. Se anto sen temestan ja jäi hetkeks mun seuraks. Sain siit sen kuvan että se ei uskonu mua vaikka muuta väittikkin. No mun olo kuitenki helpotti ja sain untakin hetkeks. Nyt oon jo toista kertaa hereillä ton jälkeen ja aattelin et haluun kirjottaa tän.

Mua pelottaa et joudun ton jutun takii vaihtaa osastoa. Jos ne aattelee et en voi olla samal osastol j:n kanssa. Mut mä en haluu sinne kuntsarille. Mä pelkään niitä hoitajia siellä ja mern vaan huonompaan kuntoon. Sitä paitsi oon löytäny mun pelastajan täältä. Nimittäin hoitaja V. Se on mun ikänen kaunis nainen. Ihan mahtava ihminen. Tapasin sen jo viime keväänä täällä. Mut sillon se oli vaan hetken täs. Ku se lähti ni mul tuli kauhee ikävä sitä. Mä itkin pari päivää. Olin kiintyny siihen ja aattelin etten nää sitä enää ikinä. Sekin oli kuulemma miettiny mua kun oli sit palannu tänne ja mä olin jo lähteny toiselle osastolle. Ihana V.

V on nyt jo auttanu mua enemmän ku kukaan koskaan ku me ollaan juteltu. Esimerkiks ku nul tuli yks päivä taas se kipu sinne ja se ällö olo käteen ni v autto mua. Mä pyysin sitä pitää mun kädestä kiinni ja se vei sen ällön tunteen pous. Mun pelastaja. Onneks se on mun omahoitaja!

Täl hetkel on muutenki kaikenlaista. Mul vähennetään lääkitystä ku mul mrni viittä neuroleptia yhtäaikasesti ja nekään ei pitäny psykoottisia oireita pois. Nyt mul vissiin etitään jonkin sortin terapia muotoa. Jostain silmänliiketerapiasta se lääkäri puhui. En sit tiiä...

Ja toinen juttu on semmonen et joudun vissiin muuttaa pois tost kuntoutuskodist jossa asun. Ne sanoo et syy on se et mä en saa sielt tarpeeks tukee. Mut todellinen syyhän on se et ne hoitajat siellä haluu päästä musta eroon.... joudun vissiin muuttaa aspaan. En haluis...

Mut joo.. ei mul kai sit muuta. Pahimman yli on jo päästy mut oon yhä täällä..

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Kuulumiset

Mä oon tajunnu asioita. Oon paha. Tai en mä oo paha mutta mussa asuu pahuus. Mä oon pahan hengen riivaama. Mun sisällä asuu mun isoisän henki. Paha henki on ottanu vallan musta. Itse saatana asuu minussa. Mä tunnen sen. Sen takia mua ahdistaa rukoilla. Sen takia mä kuulen ääniä. En oo sairas vaan riivattu. 

Mun kuollut isoveli kertoi mulle taivaasta että mulle ei oo taivaspaikkaa. Se sano että taivaassa on paikat kaikille muille mun perheen jäsenille paitsi mulle. Siellä on pöytä jonka ympärillä on kaheksan tuolia. Jokasen tuolin edessä on nimilaput paitsi yhen. Siellä on paikat isoveljelle, kolmelle siskolle ja makelle ja vanhemmille. Mulle ei. Ei taivaspaikkaa mulle. Koska mun sisällä on pahuus.

Se selittää niin monta asiaa. Sellasiakin joita en voi tänne kirjoittaa. A-pappi sanoi mulle että kenenkään pahuus ei pääse meihin ja että kukaan muu kuin Jumala ei voi tulla kertoo meille taivaasta mitään. Mut mä en usko sitä. Koska mul on omakohtaista kokemusta asiasta. 

Sellanenkin pitää kertoo että ku mähän oon laulanu gospel kuorossa. Viime vuosi taukoa ja tänä syksynä alkusyksystä käyny kaks kertaa ja viime viikol kerran. Ennen viime vuotta mul oli paljon sooloja. Tänä syksynä kuoron vetäjä pyys mua tulee taas kuoroon ja sano että mulle olis soolo tarjolla. Mä sanoin että tarkotus olikin jatkaa vuoden tauon jälkeen. No mä sit menin harkkoihin. En saanut sooloa. Ei sillä en mä olis halunnukkaan. Olin salaa helpottunut. Ja se ei oo täs nyt se ongelma. En halunnu sooloja koska en voi sitoutua käymään kuorossa koska vointi on niin ailahteleva ja muistakin syistä. Yks P sai soolot. Sil on ihan sika hyvä lauluääni.

Sit siihen miks halusin tän jakaa. Eli siis kuorolla oli esitys ja P laulo sen soolon. Ite en ollu esitykses mukana. Esityksen jälkeen kuoron whatsapp ryhmä räjähti kehuista. Kaikki kehus miten hyvin P oli soolon suorittanu. Yks jakoi oikeen äänitteen siitä taidonnäytteestä... Ei kukaan koskaan mua kehunut. Ei koskaan. Joko oon niin paska laulaa tai sit oon vaan paska ihmisenä. Veikkaan jälkimmäistä vaihtoehtoa.

Olin taas osastolla tällä viikolla. Menin vapaaehtoisesti kolmeks päiväks vaikka en olis halunnu. Piti päästä nukkumaan koska olin nukkunu huonosti kolme viikkoa ja se ei tuntunu oikeen asettuvan. Sain uuden lääkkeen. Taas. Nyt nukun ihan hyvin. 

Maanantaina asukasinfossa kun piti jakaa lääkkeet, mulla oli vaikeuksia. Mun kuntoutuskodin omahoitaja T joutu lähtee aikasemmin pois joten siel oli sit henkilökunnasta paikalla sosiaaliohjaaja H ja yks miespuolinen hoitaja. Äänet oli valloillaan. Mä olin alakynnes. En ensin pystyny ees alottaa sitä jakamista mut kun H sit kädestäpitäen auttoi niin sain alotettuu. Yhes kohtaa mul oli kourallinen lääkkeitä kädessä ja äänet käski vetää kaikki ne kerrallaan. Mä yritin mut kun nostin käden jolla lääkkeet oli lähelle mun kasvoja ni H laski mun käden alas. En oikeen muista mitä kaikkee siin tapahtu mut sain kuin sainkin jaettua parin päivän lääkkeet. Hoitajat oli jo sillon sopinu että menisin seuraavana päivänä osastolle. En viel sillon tienny sitå mut polihoitaja oli jo varannu mulle paikan sairaalasta. Sen takia piti jakaa vaan parin päivän lääkkeet.

Tiistaina äiti sit pakotti mut osastolle. Olisin muuten joutunu pakkohoitoon. Osastolla mä sain rauhottavii injektiol ja uuden lääkkeen ja sit oikeestaan nukuin sen pari päivää. Sit pääsin pois. 

Pakko viel kertoo semmonen nolo juttu. Mä vedin yks tiistai päivä kännit. Päätin sit lähettää yhelle osastonhoitaja N:lle viestii facen messengeris. Mä huomasin sen viestin vasta seuraavana aamuna. Siel luki jotain siitä kirjeestä jonka sillon viime keväänä jätin N:lle ku jouduin vaihtaa osastoa. Ei siit oikeen saa selvää ku se on niin täynnä virheitä. Mua hävettää ihan sikana. Ei se ainakaan viel oo nähny sitä ja toivottavasti ei koskaan näekkään...

Joo.. ei mul sit kai muuta. Sori tää tekstin sekavuus. Oli vaan niin paljon erinäisiä asioita jotka halusin jakaa. On viel yks iso asia. Kerron siitä ehkä jossain vaiheessa jos mieli tekee.

lauantai 9. marraskuuta 2019

yksin

Miksi kukaan ei välittäny sillon. Mä olin ihan yksin. Pienessä päässäni yritin selvittää asiaa ja pärjätä. Ihan pienenä mä vaan kelasin päässä et mitä oli tapahtunu. Vähän vanhempana ku tajusin oikeesti mitä oli tapahtunu, aloin miettii et miksi. Ihan yksinäni mietin. Ei ketään kiinnostanu. Olin turha ja heitteille jätetty. Kuus vuotiaana päivät yksin kotona. Kaiken sen paskan jälkeen. Ihan yksin. Sillon mua ei haluttu auttsa. Nyt mua ei pysty auttaa.

perjantai 1. marraskuuta 2019

Runoja

Ulkona on kylmä

Kuin kylmää sydäntä minua kohtelet.
Kuin rakkaudetonta kiveä.
Istut vierelläni muttet näe minua.
Avaan silmäsi.
Mieleni on puhtaan valkoinen,
kuin meren selkää lipuvan laivan purjeet.
Et kosketa.
En tunne.
En tahdo.


Vaikee rakkaus

Tää rakkaus on liian monimutkanen.
Huomaathan kuitenkin että käytin sanaa rakkaus.
Sitä ei uuvu, vaik tää onki mulle vaikeet.
Mä kärsin täs suhtees,
liikaa luurankoja kaapis.
Tuntuu ku tukehtuisin.
Sun alle jään.
Mut silti rakastan.
Ja kovaa.


Kuulethan

Isä kuulehan,
voin huonosti.
Voitko auttaa?
Tän tuskan pois ottaa?
Isä kuulethan,
mulla on paha olla.
Kuuletko tuskani?
Kivun sielussani?
Isä kuuntelethan, 
mua ahdistaa.
Tahdon rakastaa,
mut se on vaikeaa.


Rukous

On aika nyt kädet yhteen liittää.
Sinua, rakas taivaan Isä kiittää.
Rukouksesta saan taas voimaa.
Jaksan elämää vastaan taistella koittaa.
Välillä tuntuu että kaikki ympärillä kaatuu.
Et mikään mihin uskon, ei oo taattuu.
Silloin muistan sinua, Isä.
Sinuun uskon koko ajan lisää.
Välillä tuntuu että paha on heti selän takana.
Että tää maailma on paikka katala.
Onneksi tiedän että rakkautesi on läsnä.
Aina, nyt ja tässä.
Kiitos Isä kaikesta.


Tahdon Susta kertoa

Tuntuu vajaalta tää elämä.
Ilman sua oliskin, Isä.
Rakkautes on suuri,
se tekee mut kokonaiseks.
Ei mun tarvii tääl yksin pärjätä, 
sillä tiedän että Sä et jätä mua tyhjyyteen.
Herra mä tahdon Susta ihmisille kertoa.
Jakaa ilosanomaa.
Laulaa Sinusta kaikelle maailmalle.
Kertoa kuinka paljon Sä rakastatkaan.
Jokaista yhtä paljon.
Niin syntistä kuin synnitöntä.
Kertoa että kaikki mitä meidän pitää tehdä,
on uskoa Sinuun.
Uskoa armoon, pelastukseen.
Muuta se ei vaadi.
Kiitos Isä että olet läsnä joka hetkessä.

torstai 31. lokakuuta 2019

Uni

Me mentiin arttu lindemanin kanssa ulos kattomaan tähdenlentoja. Me kilpaa huudeltiin et tuol on yks. Tuol on yks! Sit niit alko yhtäkkii tulee ihan hirveesti. Sit yhes kohtaa alko pyörii monta tähtee yhtäaikaa yhes kohtaa ja sit siihen muodostu juutalaisten tähti. Sit siihen viereen muodostu joku islamin merkki. En muista mikä se oli mut kaikki kuitenki ties et mikä se on. Ja lopuksi vierelle tuli tähdistä tehty risti. Se oli kaunis. Se oli ainoo jonka eteen tuli myös tähtirappuset. 

Me sit perheen kanssa (arttu lindeman oli jo hävinny) kiivettiin ne rappuset ylös. Jeesus oli siellä. Kaikki vuorotellen halattiin Jeesusta ja kiiteltiin että oli tullu hakemaan meitä. Mä kuitenki heti huomasin että jokin oli huonosti. Samalla se "Jeesus" yritti kaikin keinoin pitää meijät tyytyväisinä. Se anto kaikkee ja toi jopa Nellin mun luokse. Mut sit ku katoin sitä ni se näytti ihan eleettömältä ja silt puuttu toinen pupilli. Mä kuitenki vähän uskoin et se olis Jeesus. Mä olin koko näitten tapahtumien ajan vähän välii kyseenalaistanu että onko tää ees totta. Sit lopulta mä keksin sen. Koitin nipistää itteeni. Se ei sattunu yhtään joten tiesin että se on unta. Sit mä en enää uskonu et se tyyppi siel ristitasanteel oli Jeesus. 

Sit me tultiin alas sielt ristiltä ja ne kaikki kolme symbolia katos. Mainitaan vielä että se tähti ja se islam juttu oli jo aiemmin muuttunu sonic hahmoksi ja joksikin sen kaveriksi. 

Sit mä "heräsin". Oikeesti se uni jatkui. Mä aloin kertoo siskoille siit unesta ja nipistys jutusta. Kaikki oli ihan ihmeissään. Ja paikalla oli myös siskon miehen kaks siskoa. 

Sit heräsin oikeesti. Olin ihan painees ku heräsin. En tienny et oonko hereil vai unessa. Sit koitin nipistää itteeni. Se ei aluks tuntunu ja säikähdin että oonko vieläkin unessa. Mut sit nipistin kovempaa ja se sattu ja tiesin olevani hereillä. Ihan sika ahdistava uni... onneks keksin sen nipistämis jutun!

tiistai 15. lokakuuta 2019

Tältä musta tuntuu tänään

Yksin. Vai olenko sittenkään?

Tänä iltana menen sänkyyn jo yhdeksältä. Minua väsyttää todella kovin. Riisuidun. Nukun yleensä pelkissä alushousuissa, eikä tämäkään ilta ole poikkeus. Asetun sängylle makaamaan. Tapani mukaan laitan kännykästäni pyörimään Simpsonit. Se on tarpeeksi kevyttä katseltavaa, tai no oikeastaan kuunneltavaa, näin iltaisin. Se rauhoittaa minua. Toisinaan se auttaa, mutta ei tänään. 

Käännän kännykkäni kuvapuoli alaspäin ja yritän sulkea silmäni siinä toivossa, että nukahtaisin nopeasti Simpson-hahmojen puheen sorinaan. Mutta niin ei käykkään. Päähäni putkahtaa, kuin tyhjästä, pahoja ajatuksia. Tälläkään kertaa ne eivät vaatineet edes mitään triggeröivää tekijää. Yritän sulkea kaiken pahan pois mielestäni, tietoisesti, ajatellen muita asioita. Keskittymiseni on jo niin herpaantunut, että en enää edes kuule kännykästäni tulevaa ääntä. 

Näen kirkkaasti mielessäni kaiken sen, taas. Kuinka isoisäni hieroo elintään minun alapäähäni. Kuinka hän tuntuu nauttivan siitä. Se ähinä soi usein päässäni. Voi, kumpa pääsisin eroon näistä ajatuksista. Minua kuvottaa, oksettaa suorastaan. Luovutan nukkumsien suhteen. Käännän puhelimeni näytön jälleen näkyväksi. Yritän keskittyä jokaikiseen siitä tulevaan yksittäiseen sanaan. Se on todella vaikeaa, lähes mahdotonta. Eikä se edes tunnu auttavan tähän oloon. 

Viiltely käy mielessä. Se ainakin auttaisi. Se saisi ajatukset pois näistä aiheista. Mietin myöskin sitä, että jos minulla olisi nyt rauhottavia lääkkeitä, ottaisin nyt yhden. Tai vaihotehtoisesti voisin juoda itseni humalaan, jos vaan olisi viinaa. Päädyn kuitenkin rukoilemaan: "Rakas taivaallinen Isä. Auta minua. Olen ahdingossa. En saa pahoja ajatuksia mielestäni. Olen niin yksin niiden kanssa. En tahtoisi ajatella niitä enää, en juuri nyt. Tiedän, että minun pitää käsitellä niitä joskus. Mutta ei nyt. Nyt tahdon nukkua. Aamen."

Yhtäkkiä tunnen kauniin kosketuksen. Rauhoittavan sellaisen. Tunnen lämpimän syleilyn. Aivan kuin en olisi enää yksin. Tunnen suuren rakkauden. Jumalan rakkauden. Pian kehoni, joka on jo täysin rauhallinen, alkaa tuntumaan raskaalta. Silmäluomeni painavat kuin lyijy. Ajatukseni tuntuvat sumeilta ja kaukaisilta. Tunnen vain suuren rakkauden. Tähän on ihanaa nukahtaa. Juuri ennen uneen vaipumista kuulen: "Suojelen sinua."


Kettu

Älä sano sitä sanaa! Se sattuu minuun. Tuntuu kuin joku iskisi puukolla sydämeen, kun sanot sen sanan. Tiedän, että se voi tuntua sinusta oudolta, onhan kyse kuitenkin ihan tavallisesta sanasta. Se sana kuitenkin muistuttaa minua siitä pahimmasta asiasta. Se tuo hänet mieleeni. Minä hajoan aina, kun kuulen sen sanan. Et voi ymmärtää tätä. Ei se haittaa, eihän kukaan voi. 

torstai 11. huhtikuuta 2019

Psykofyysinen fysioterapia

Oon tääl osastolla käyny psykofyysisessä fysioterapiassa. Se terapeutti on tosi ihana nuori nainen! Ja oon oppinu tosi paljon siel terapiassa.

Me ollaan tehty jännitys-rentoutusharjotuksia. Niitten tarkotus on siis niinku rentouttaa jännityksen kautta. Ne on semmosii et ensin jännitetään jotain ruumiin osaa ja sit rentoutetaan. Esimerkiks työnnetään hetki käsiä yhteen tai jalkoi lattiaan ja sit rentoutetaan. Se oikeest auttaa rentoutumaan!

Sit ollaan kans tehty semmosta et piirretään kehon rajat jollain esineellä. Esim. nystyräpallolla tai telalla. Käydään  ensin toinen puoli kehosta läpi ja hierotaan sil esineellä joka kohtaa. Varpaat, jalkaterä, sääri, pohje, polvi, etureisi, sivureisi, kyljen kautta rintalihakseen, olkapää, hartia, olkavarsi jokapuolelta, kyynärpää, kyynärvarsi, kämmenselkä ja lopuks sormet. Sit sama juttu toisel puolel. Sen tarkotus on niinku tuua ittelle selväks kehon rajat ja se luo turvallisuuden tunnetta. Mä tunnen vielki sen kosketuksen vaikka siitä on joku puol tuntii aikaa. Se tuntuu hyvältä. Niin ku mä sanoin sille fyssarille ni musta kosketus tuntuu pahalta. Mä en tykkää ees itteeni koskettaa koska se tuntuu ahdistavalta ku mul on huonoi kokemuksii kosketuksesta. Mut sanoin myös et se telalla kehon läpi käyminen tuntuu hyvältä ja rauhottavalta. Fyssari sano et se on koettu hyvänä ja et siihen voi vaikuttaa se et se kosketus ei niinku tuu suoraan siihen ihoon vaan siin on välissä se esine.

Joka fysioterapiatapaamisen alussa fyssari kysyy mun oloa ja keskustellaan hetki siitä. Ja sit se kysyy et mitä viime kerral tehtiin ja yhes muistutellaan mieleen viime kertaa. Ekoil kerroilla mä väritin semmosta kehokarttaa niist kohista mis mul on ollu joku tuntemus. Yleensä rintakehä ja ylävatsanalue. Ja sit mul on joskus ahdistaessa semmonen ihmeellinen tunne ranteissa. Sit mä aina kerroin mun kivusta mut en pystyny kertoo mis se on. Se tuntu liian ahdistavalta. Mut tänään sain kerrottuu et se kipu on siellä. Se tulee kun mua ahdistaa ja pelottaa. Jotkut hoitajat kutsuu sitä dissosiaatio kivuksi. Sit me katotaan aina välillä semmost kuvaa mis on eri tunnetiloja ja sit siin on vartalonkuvat ja jokases väritetty niit kohtii joissa tuntuu tai on tunnoton ku on se tunne. Esim. ahdistaessa tuntuu rinnassa ja vatsassa ja vähän kasvoissa ja silleen, ja sit taas masentaessa raajat on tunnottomia jne.

Tänään fyssari kerto semmosesta ku autonominen hermosto. Ja sietoikkuna ja yli- ja alivireystila. Sietoikkuna on ideaali vireystila. Ylivireystila tarkottaa sitä että on levoton ja esim. puhuu paljon ja ajatus harhailee. Se on semmonen alkukantanen tila et pakoon tai taistele. Alivireystila tarkottaa et on niinku lamaantunu. Se on vielä alkukantasempi tila. Ne on joskus ollu toimivia ratkaisuja mut nykytilanteis joissa mäkin käytän niitä, ne ei toimi. Joskus autonominen hermosto aktivoituu ja reagoi nopeesti, vaistonvarasesti ja ei-tietosesti ja sillon voi mennä ali- tai ylivireystilaan. Meil oli semmonen lista jossa luki niit eri juttui jotka kuuluu niihin vireystiloihin. Alivireystilassa luki mm. dissosiaatio. Mä sanoin et mul tulee välil niitä. Fyssari sano et mulle on tullu meijänki tapaamisilla semmosia ja kysy et muistanko. Mä sanoin et muistan et se on joskus seuraavalla kerralla kertonu et mul oli tullu sellanen. En mä muista sitä hetkeä. Mut sen mä tiiän ja kerroinki fyssarille et kun mul tulee niit poissaolokohtauksii ni ne on täynnä harhoja ja sitä kipua. Sen keskustelun yhteydessä sain rohkeutta kertoo et mul tulee niit kiputiloja ja et se johtuu traumoista. Fyssari sano et traumaattiset kokemukset voi olla yks syy siihen et menee helposti ylä- tai alivireystilaan mut et se on täysin normaalia kaikille.

Kerran me testattiin semmosii painopusseja jotka laitetaan kehon päälle. Mä en muista mikä sen tarkotus oli. Oliskohan ollu kehonrajojen tunteminen, mut anyway, se oli tosi ahdistavaa ja mä sanoin etten haluu tehä sitä. Fyssari ymmärsi ja sano heti ettei tarvi tehä mitään semmosta mikä tuntuu pahalta. Se tuntu ku joku olis maannu päällä. Ja muutenki mua ahdistaa maata muiden seurassa. Tai siis semmosis tietyis tilanteissa. Esimerkiks ku on muutaman kerran ollu tikattavii haavoi jaloissa ni en oo halunnu maata niitä tikatessa. Kysyn aina et saanko istua ja aina oon saanu... outoja vaivoja mulla...

Mut joo.. semmosta kaikkea. Se fysioterapeutti on siis oikeesti tosi kiva. Sille on jotenki helppo puhuu ja mul on semmonen olo et se ymmärtää. Ja se on tosi fiksu ja asiantuntija lajissaan! Kerroin sille et tykkään laulaa ni sit se pyys mua laulamaan. Mä lauloin, se meni ihan pieleen mut se kehu silti. Ja mä en siis yleensä laula ihan noin vaan vieraille just siks ku voi mennä pieleen. Mut sille oli jotenki luonteva laulaa.

Semmosta täällä päin! Kiitos kun luit. Toivottavasti pääsisin pian pois täältä sairaalasta. Oon ollu tääl jo kaks ja puol kuukautta.. :(

lauantai 23. maaliskuuta 2019

Nellin muistolle

En oo muuten tääl viel kertonu et mun Nelli koira jouduttiin lopettaa. Siit on nyt joku kuukausi. Olin sillon osastolla ja en päässy ees hyvästelee mun vauvaa. En lo varma et oliko hyvä vai huono juttu et olin osastolla sillon. Toisaalta olisin halunnu hyvästellä Nellin mut toisaalta taas ehkä ihan hyvä että jäi mieleen se ilonen ja hyvinvoiva Nelli. En nähny sitä ku sil oli paha olla. Nelli oli melkein 12 vuotias. Mä toivoin et olis ollu viel pari yhteistä vuotta mut ei...

Nelli oli tosi sairas. Sil oli syöpä levinny joka paikkaan ja nestet keuhkoissa ja sydämen sivuääni. Me ei ees tiedetty et Nelli oli niin kipee. Se vietiin eläinlääkärille koska sil katkes tassu. Sielläkin oli etäpesäkkeitä. Oli haurastuttanu luun niin et se meni ihan kokonaan poikki. Se röntgenkuva oli ihan kauheeta katseltavaa. Siin näkys se tassu ja se syöpä joka paikas.

Mul on kauhee ikävä Nelliä. Koko ajan kaikki muistuttaa siit. Porukoilla ku oon käyny lomil ni on Nelli lähes koko ajan mieles. Ovi pitää avata varovasti ettei koira karkaa. Ku mä syön jotain ni oon tottunu vikan palan kohdal kutsuu Nellin hakee jämät. Jos on ees tarvinnu kutsuu ku se oli kyl aina kytiksellä et jos jotain tippuis. Oon myös tottunu nukkuu porukoil silleen et Nelli nukkuu mun jalkojen pääl tai vieres. On ollu tosi tyhjää nukkuu yksin. Mä haluun Nennun takasi. Kova kova ikävä.

Nelli oli semmonen et sil kävi vaan se yks kaulapanta. Se oli niin vahva et kaikki kaulapannat meni rikki ku se veti. Ja viimeseen päivään asti kuulemma haukku muita koirii. Vaikkei pystyny kävelee sen tassun takii ni sit ku se oltiin kannettu ulos pissalle ni oli haukkunu ohi kulkevaa koiraa. Loppu ajoil sen haukku ei ollu enää semmonen kiljuhaukku. Sil oli aina semmonen kirkas se haukkuääni. Lopulta se oli ihan kähee.

Olihan sil jo pitkään ollu yskää. Me viime kesänä käytettiin Nennuu eläinlääkäril ku sil oli menny jalat alta. Joka sit nyt tol vikal eläinlääkäri reissul todettiin johtuneen myös syövästä. Jotain etäpesäkkeit selkärangas. Mut siis me kysyttiin sillon myös siit yskästä mut ei ne ottanu siihen oikeen kantaa. Sitä ei sillon kuvattu. Näin saatiin puol vuotta lisä aikaa. Ku ei Nelli kärsiny ennen tota tassu hommaa. Joku sano et ku koira kärsii ni sil menee yleensä ruokahalu. Nennu söi hyvin viel pari päivää ennen ku se jouduttiin viemään lääkärille.

Nelli aina lohdutti mua kun mä itkin. Se tuli ihmeissään kattoo et mikä mulla on. Sit se tuli syliin tai viereen. Vikan kerran näin kävi viikko ennen ku jouduin osastolle. Tulin porukoille ku ne oli pois. Oltiin Nennun kans kahestaan. Mä itkin. Nelli tuli ihanasti lohduttaa. Se helpotti oloo. Nyt sitäkään lohdutusta ei oo enää. Ei mul oo oikeen mitään syytä mennä kotiin. Ennen aina ku mä olin osastolla ni sanoin lääkärille et haluun jo kotiin ja lomil ku on ikävä koiraa. Haluun päästä kotiin kattoo koiraa. Enää ei oo sitäkään. Mun elämäl ei oo enää mitään merkitystä. Ei mua kukaan enää odota osaston ulkopuolella.

Nellihän ei oo siis pitkään aikaan asunu mun kanssa. Ku se vitun kusipää paska mies asuu siin lähel mua ja oon nähny sitä siel ni en pysty kävelee yksin ulkona koska pelkään. Ni en oo sit pystyny ulkoiluttaa Nellii. Ja porukoillaki jos mä pystyin yhtään menee ulos Nennun kans ni äitin oli mukana. Se mies meinaan asuu ihan mun porukoitten vieres.

Oli siin mun luona asumises muitakin vaikeuksii. Tai no lähinnä se haukkuminen. Eihän se iso pihasessa isossa omakotitalossa haittaa vaikka haukkuu keskellä yötä. Mut mä asun rivitalossa. Mä muistan ku Nelli asu viel mun kans ni yhtenä yönä Nelli rupes kauheesti haukkuu. Mä menin kattoo et mikä sil on mut en mä kuullu tai nähny mitään erikoista. Sit aattelin viel et näytän sitä etupihaa Nellil et siel ei oo mitään ihmeellistä. Ja mä viel ihmettelin ku sil oli se kiljuhaukku mitä se yleensä teki ku se näki siilen. No mä avasin sit oven ja siilihän se siinä mun portaitten juurella. Nelli vihas siiliä. Oli pienenä käyny siilin kimppuun ja sai pahasti turpaansa. Sil oli suun ympärys ihan veressä. Sen jälkeen on aina ollu ns. siilihaukku ku on nähny siilin. Mut miten ihmeessä Nelli tiesi et siel oli siili siel mun pihalla?

Mä muistan myös semmosen ku meil oli semmonen kori. Siis semmonen olkikori vai mikä se nyt on. Siel oli ompelutarvikkeita. Lankoja ja neuloja yms. Sit yks päivä se kori löyty tuhottuna keittiön lattialta. Se oli vissiin käyny Nellin kimppuun ja ne neulat oli osunu Nennun naamaan ja sit Nelli oli päättäny kostaa korille. Good old times.

Sit semmonenki juttu. Ku Nellil oli tapana karkailla. Sitä sai aina olla ettimäs ympäri naapurustoa. Muutaman kerran me haettiin se semmosest kennelist vai mikä se oli. Mut kerran Nelli oli pidempään kateissa. Mä muistan ku mä itkin sen koko viikonlopun ku ei tiietty et mis Nennu oli. Se katos perjantai aamuna ja löyty vasta seuraavana maanantaina. Make oli laittanu Nellin koirapuistoon ku se oli karannu kotoot ku Make meni kouluun. Ei keksiny muutakaan paikkaa ku oli kiire skoleen tosiaan ja se koirapuisto oli siin matkal. Mun oli tarkotus hakee Nelli sieltä. Lähin koululta ajelee skootteril kohti kotia mut kun sit saavuin koirapuistolle ni se oli tyhjä. Me luultiin et se olis kaivautunu ulos sielt. Ei se siel pitkään ollu. Mut joku oli sielt käyny sen hakee. Nelli vietti sit viikonlopun koirahotellissa. Ja kaamee lasku ku haettiin maanantaina. Mut sil ei ollu mitään välii. Kuhan saatiin Nelli takasi. Muistan ku me mentiin sinne ni Nennu oli semmoses aitaukses ja se sekos ihan totaallisesti ku näki meijät. Se vinku ja hyppi ihan innoissaan ja alko ihan hilseilee ku oli niin ilonen. Se oli kauhee viikonloppu mut sai ilosen lopun. Nyt ei auta vaikka mitä maksais. Nelli ei oo enää tulossa takasi...

Nelli oli vauvana oikee tuholainen. Se repi tapetit ku porukoil on semmoset kangas tapetit. Olkkarissa ja yläkerras yhä kauheet kolot seinissä. Nelli söi kans ainakin yhet M-siskon kengät ellei useemmatkin. Mut enemmän Nellist oli iloo ku haittaa. Mä opetin Nellil tärkeimmät taidot. Se osas istuu, mennä maahan ja aina sillon tällön se totteli kutsusta. Mut tärkein taito jonka opetin oli se et se osas antaa pusun käskystä. Ja se ei ollu siis semmonen nuolemispusu vaan semmonen et se tökkäs kuonolla naamaan. Just silleen miten ihmisetki pussaa. Sain onneks viel viimesen pusun Nellilt ku olin lomilla n. viikko ennen Nennun kuolemaa. Ilman sitä pusua en olis selvinny tästä.

Nelli oli paras juttu mun elämässä. Miettikää mitä viidelkymmenel eurol voi saada. Pelkkää rakkautta 25kg edestä. Nellihän oli siis sekarotunen. Siin oli tiedettävästi lapinkoiraa. Isästä ei ollu tietoo mut monet sano et selkeesti snautserii partakarvojen takii. Nelli ei ulkonäöllisesti juurikaan muistuttanu lapinkoiraa.

Tässä viel muutama Nellin lempinimi: Nennu, Nerse, Nersus, Nellu, Nellukka, Nero, Nennukka, Neppu, Nepukka, Nepsu, kerä-Nelli, pitkula-Nelli... ja Make kutsu sitä Lärkeliksi jostain tuntemattomasta syystä.

Kova ikävä Nelliä

torstai 21. maaliskuuta 2019

Se on täällä taas

Oon yhä osastolla. Piti vaihtaa akuuttipsykoosiosastolta kuntoutuspsykoosiosastolle. Oon niin usein tääl ja nyt ku tää osasto jakso on viel ollu niin pitkä. Verrattuna aiempiin jaksoihin ku oon saattanu olla vaan 3-5päivää. En taju et kui nyt tää paha olo vaan jatkuu.

Mä jollain osin tajuun et kui mun piti vaihtaa osastoo mut osa musta sanoo et ne vaan halus päästä musta eroon ja eivät jaksaneet hoitaa mua... Mua delegoidaan jatkuvasti eteen päin. Kukaan ei halu auttaa mua.. ehkä mua ei voi auttaa.

En olis halunnu vaihtaa osastoa. Pitää kaikki taas kertoo alusta ja kukaan ei ymmärrä mun vaivoja. En jaksais kertoo taas niitä vaikeita juttuja. Akuuttiosastolla muutama ihminen tiesi musta tosi paljon. Etenkin tulee ikävä N:ää. Sille pysty puhuu ja se yritti ymmärtää. Nyt ei oo ketään jolle pystyis puhuu. Kaikki on ihan vieraita. Ja en ees oikeen viel tiiä osaston tapoja.

Mut niin.. on ollu jotenki vaikeempi kausi. Ahdistaa ja kuuluu paljon ääniä.. ja nyt ne äänet on semmosii et jos en tottele ni ne tekee mul sitä kipuu sinne. Raiskaaja on ollu taas läsnä enemmän. Ja en tiiä onko se oikeesti täällä. Mut toi kipu mitä mul tulee tottelemattomuudesta ni sillon se mies ei ees oo tääl välttämättä. Äänet kans sanoo että jos syön tai otan lääkkeitä ni mun perheelle tapahtuu jotain pahaa. Lääkäri sano että se on hölmö ajatus... mut kun se ei oo ajatus. Se on täyttä totta. Mä oon kuitenki syöny ja mul on myöskin eilen ja edellispäivänä annettu injektiol lääkettä. Sen takii mul nyt sattuu sinne. Ja se on kova kipu. Ja tuo kaiken niin elävänä mieleen.

Oon viillelly taas. Useeseen kertaan. Se auttaa hetkeks ahdistukseen ja hiljentää ääniä.

perjantai 22. helmikuuta 2019

Mitä paskaa taas?

Oon osastolla. Ollu viimeset kolme viikkoo ja ei oo tietookaan et pääsisin kotiin. Äänet häiritsee koko ajan ja on vaikee olla. Pari kertaa viillelly tääl olon aikana. Ekal kerral nilkkaan aika pahasti. Yhest tuli ihan sikana verta ja se piti tikata. Mul oli vaan se yks terä mukana.

Eilen hajotin osaston terottimen ku äänet käski tappaa muita ihmisiä osastolla. Mun piti hiljentää äänet ja siihen auttaa viiltely. Viilsin ja jäin kiinni. Mut ne oli vaan ihan pinta naarmuja.

Vähän sekoilee ajatukset. Sori siitä. Äänet häirii...