keskiviikko 13. elokuuta 2014

K18!! Ei kannata lukee, jos ahdistuu helposti!

18!! Tässä päiväkirja teksti, joka on kirjotettu n. viikko raiskauksen jälkeen. Ei kannata lukea, jos ahdistuu helposti. Suht yksityiskohtasesti kerrottu raiskauksesta..

3-4.2 yö 2011

Mä en voi uskoo tätä. Vieläki tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta. Sitä ei tapahtunu! Ihan turhaa tää on. Mikä on tapahtunu, on tapahtunu. Ihminen (meaning me, especially me) on ihan helvetin tyhmä!
Narun jatkeeks?---->

Ku me oltiin siel baarissa(baarin nimi täs tekstis T) Siel oli se ällö oksettava parru.. Mä menin sen luokse. Se sano, että se osaa soittaa kitaraa ja et se haluu antaa mulle jonku tosi arvokkaan korun.. Se sano, et sillä on suhteita muusikoihin. Ja minä viisas, äo 130, tosin vähän kuppia ottanut, uskoin. "Sä näytät pelokkaalta, älä pelkää, en mä sua nai"

Tultiin sen luokse.. "Missä sun kitara on?" mä kysyin. Se vähän säikähti ja mä aloin epäillä koko shittii. "Täällä, täällä!" se sano vähän silleen vakuuttelevasti. Se "soitti" sitä. Se ei todellakaan osannu. Mua alko vähän pelottaa. Sit se selitti jotain jostain alkoholisti naisesta. Miten hän oli auttanu naisen kuiville, mut se nainen oli taas sortunu. Sit se anto mulle sen korun.. Todella arvokas.. Se oli semmonen ihme litteeks hakattu lusikka, joka oltiin pyöritetty ranteen muotoseksi.


Sit se alko hiplaa. Mä sanoin, etten haluu. "Älä nyt viitti", se sano. "Ihan oikeesti, mä en haluu tätä!" "Mä en oo saanu vielä mitään!" Mua alko ihan tosissaan pelottaa. Se oli just kehuskellu, miten oli vetäny turpaan jotain uhittelijaa. Eli sillä oli taipumusta väkivaltaan. Samalla mä myös ajattelin, että täytyy äkkiä päästä takas T:hen. Ettei mun sit tartte alkaa selittelee. Aattelin, et mitä nopeemmin se on ohi, sitä parempi. Mut emmä tiiä, kai ihmisillä on joku luontainen tarve puolustaa itteään katastrofeilta...

Se repi mun vaatteet pois.  Mul oli Krisseltä lainaama paita. Se meni rikki. Jäkeenpäin mä mietin, et mitä sanon, et miks se meni rikki...

"Mä en halua!" Se avas mun alastomat reidet väkisin. Kun asiaa kattoo täältä mun näkökulmasta, ni kaikki vittumaiset ja turhat yksityiskohdat, niinku esim. kauhee lonkkakipu, joka tosta pienestä hetkestä(jota en kyl koskaan unohda) aiheutui, on osana tätä koko shittii. On vieläkin vähän kipee toi...

"Lopeta!" mä huusin. "No ei... ei sit vittu", se sano. Aah mä selvisin, mä ajattelin, mut ei se ihan niin menny... "Ota suihin tai runkkaa mua" Se työnsi kovettuneen, sykkivän vehkeensä mun käteen. HYIHYIHYI! Inhottavaa! Se tuntu ällöltä kädessä. "En!" Yritin nousta ylös, mut se painoki mut takas alas. Yritin rimpuilla ja huutaa apua, mut turhaan. Kukaan ei tullu pelastaa mua. "Mee mahalles makaamaan!" En totellu, mut sit se käänsi mut väkisin. Mä huusin ja koitin tapella vastaan.

Sit tunsin kovan kivun. Kuin olisin revenny kahtia alapäästä, ku se työnty mun sisään väkisin, väkivaltaisesti. Joka työntö sattu. Ainaku mä aattelin, et se loppuu, se työnsikin taas. Koko ajan syvemmälle ja syvemmälle. Se kipu oli älytön, en varmaan koskaan unohda sitä... "Sattuu! Se sattuu!"mä huusin. "Miten se voi muka sattuu? Täällä on käyty aikasemminkin" Ei kyl oo.. olin neitsyt. Se vei mun neitsyyden.

Jossain vaiheessa mä vaan luovutin ja annoin sen hoitaa homman loppuun. Sattu koko ajan. Se kipu kesti pari päivää. Sinä iltana se oli viel tosi kipee, mut siit seuraavana päivänä se ei silleen enää vaikuttanu kävelemiseen.

"Sä olit hyvä. En oo varmaan miljoonaan vuoteen saanu. Oon ollu ihan puutteessa" "Vieksä mut nyt T:hen?" mä kysyin (taksilla siis) "En mä pysty. Huhhuh, meinas taju lähtee. Se oli niin ihanaa". Me maattiin siinä sängyllä sylikkäin. Mä itkusta sain sanottuu: "Vieksä mut nyt takas?" "Puol tuntii?" se sano. "Viistoista minuuttia" Halusin mennä takas ennen ku olis huomattu, et lähdin. Sit me vaan maattiin siinä. "Vieksä mut nyt takas?" "Sä oot tommonen hätähousu", se naureskeli. Se nousi ylös. Kiitos Jeesus, mä ajattelin. Ei tullu mitään rerundia. Me puettiin vaatteet. "Vieksä mut nyt?" Se otti puhelinluettelon ja alko ettii taksin numeroo. Mä otin sen ja aloin ite ettii. Ei missään mitään. Yleensähän se on siinä etu- tai takakannessa. Mä pelkäsin. Voi vittu mä pelkäsin! "Kato keltasiltasivuilta" Tietenkin! En pystyny siin tilanteessa ajattelemaan kauheen järkevästi. "Taksi, taksi, taksi.... TOSSA!" Se soitti taksin ja ku taksi saapui, koko juttu oli ohi. "Hei hei, nähdään", se huus ku lähdin taksista ulos. Se meni takas kotiinsa. "Moikka"mä sanoin silleen et se ei kuullu.

Mua huimas. Näin T:n oven siinä. Mua pelotti et se paikka olis jo kiinni. Sit joku meni sinne sisään. Tonne vielä ja olisin turvassa. "Älä häpee ittees. Kuulitko Sandra, älä häpee ittees, tätä ei tapahtunu, mitään ei tapahtunu", se sika sano ku puettiin. En unohda tota ikinä. No sä  vittu teet sen niin helvetin vaikeeks. En häpee, en . En tietenkään. VITTU!

Pääsin sisään  T:hen "Hei, sun kaverit ettii sua", portsari sano. "Mitä? Onks ne tuolla?", mä ajattelin, et ne ettii mua siel T:ssä. "Hei jää sinä nyt tähän, sun kaverit ettii sua" Voi vittu, nyt mä joudun sit selittää kaiken, mä ajattelin. Mua alko taas huimaa ja se tilanne muuttu kauheen epätodelliseksi. Mua ahdisti, pelotti, itketti ja huimas.  "Missä sä oot ollut?" se portsari kysy. " Sandra, missä sä oot ollu?" "Tuol..."mä sanoin. Halusin vaan nopeesti ohi siit tilanteesta. Se huomas, et mul ei ollu kaikki ihan ok. "Ei oo hei mitään hätää enää, kuulitko, ei oo mitään hätää enää" Mä vaan itkin ja itkin. Mut portsarin sanat autto vähän. Kaapin kokonen sympaattisen näkönen mies sano: "Ei mitään hätää". Se näytti ihan enkeliltä. Sit se oli jo soittanu Krisselle ja se tuli hakee mua. Jouduin valehtelemaan. Paljon. Ja mua harmitti niin paljon. Olisin halunnu kertoo, mut ku mä en haluu nähdä tai kuulla siitä siasta enää sanaakaan. En haluu mitään poliiseja tai muutakaan. Haluun vaan unohtaa koko jutun.

Huomasin myöhemmin, et mul oli tullu verta. Alkkareis oli... Loppujen lopuks mul ei jääny onneks muutaku psyykkisiä/henkisiä arpia...

Ei kommentteja: